Terveiset Kiinasta!

Nyt on Mongolian tomut karistettu jaloista ja Kiinan valloitus hyvässä vauhdissa. Jotta asiat eivät kävisi liian mutkattomiksi, päätin skipata suoran junan Ulaanbatorista Pekingiin ja suorittaa matkan paikalliseen tyyliin. Kamelilla ei sentään tarvinnut matkaa taittaa, vaan kulkuvälineeksi valiintui paikallisjuna rajakaupunki Zamyyn-Udeen. Kyseessä oli myös viimeinen mahdollisuus viettää yö plastkartnyssa, sillä Kiinan puolella ei sellaisia enää tunneta.

Zamyyn-Udeen juna saapui seitsemän aikaa aamulla ja seuraavana ohjelmanumerossa oli sopivan kyydin löytäminen rajan toiselle puolelle Kiinan Erlianiin. Rajaa ei ole mahdollista ylittää jalan, vaan se on aina tehtävä auton kyydissä. Tästä johtuen juna-asemalla onkin liuta kyydin tarjoajia odottamassa, ja melkoinen torimeininki kyydintarjoajien ja -tarvitsijoiden kohdatessa. Lopulta kohtuullinen hinta saatiin sovittua ja matka kohti raja-asemaa saattoi jatkua. Kulkupeli ei sitten ollutkaan ihan mikään peruskaara, vaan ehkä rähjäisin ikinä näkemäni jeeppi. Sää ulkona oli hyytävä ja tuuli jälleen kerran aivan mahdoton. Koska autossa ei ollut kuin rättikatto ja ovien ympärillä sentin raot, tuuli puhalsi suoraan sisälle ja pian autossa oli enemmän hiekkaa kuin Gobissa konsanaan. Kun puolisen tuntia oli autossa värjötelty, oli kaikki rinkoista silmäripsiin kuorrutettu hiekkakerroksella ja kokovartalokohme hankittu. Ja sitä hiekkaa löytyy vielä näin kahden päivän jälkeenkin varsin yllättävistä paikoista.

Rajajonon edetessä selvisi syy jeepin kyseenalaiseen kuntoonkin. Portille saavuttaessa sivusta yritti kiilata toinen auto ohitsemme, mutta kuski ei antanut tuumaakaan periksi. Loppujen lopuksi olimme kaksi autoa rinnakkain jumissa portin välissä, ja molempien autojen kuljettavat vain painavat lisää kaasua ja tuijottavat tuimana toisiaan ikkunan läpi. Olo alkoi olla kuin törmäilyautoradalla konsanaan kun takana oleva auto päättyi osallistua soppaan törmäilemällä tasaisella tahdilla takapuskuriin ja tööttäämällä torvea minkä kerkeää. Loppujen lopuksi taistelu päätyi kuitenkin meidän voitoksemme ja selvisimme ensimmäisenä portista läpi. Voiton merkitys jäi kuitenkin hieman laimeaksi, sillä jeepin maksiminopeus oli ehkä noin 40km/h ja seuraavalla suoralla muut autot painoivat taas ohi oikealta ja vasemmalta. Törmäilyautoilu taitaa olla rajanylitysbisnestä harrastavien yleinen hupi, sillä myöhemmin jonossa kuskimme esitteli myhäillen jeeppinsä uutta varsin mojovaa lommoa muille kuskeille, ja kaikilla näytti olevan kovasti hauskaa.

Kaikenkaikkiaan rajan ylitykseen meni noin kolme ja puoli tuntia ja oli kyllä melkoisen extreme kokemus. Erlianissa oli sitten jo tuuriakin matkassa, sillä bussi Jinningiin oli juuri lähdössä ja sopivasti kaksi paikkaa vielä jäljellä. Juosten siis suoraan lähdössä olevaan bussiin, ja matka pääsi jatkumaan. Jinningissä oli vielä edessä yksi bussin vaihto ennen määränpää Datongia. Kokonaisuudessaan matkaan Ulaanbatorista Datongiin kului melkein 30 tuntia, ja perillä oli aikasta nälkäinen ja uupunut matkalainen. Koska kello oli jo yli yhdeksän illalla perille päästessä, ei muita aukiolevia ruokapaikkoja äkkiseltään enää löytynyt, kuin McDonald's. Tyhjän vatsan komento oli kuitenkin sen verran tiukka, että ei auttanut muu kuin nöyrtyä ja nauttia ensimäinen kiinalainen ateria hampurilaisen muodossa. Ja pakkohan se on myöntää, että olihan se ihan syntisen hyvää, kun koko päivän aiempi ravitsemus koostui omenasta ja muutamasta keksistä.

Toistaiseksi ei ole tämän nörtin kyvyt vielä riittäneet siihen, että saisin proxyn toimimaan, joten Facebook-hiljaisuus jatkuu toistaiseksi. Samoin blogien kommenttien julkaisu odottaa parempaa aikaa, ovat kiinalaiset nimittäin näköjään sitä mieltä että Bloggerkin on epäilyttävää viestintää ja estolistalle sen päräyttäneet, blogipäivitykset siis toistaiseksi välikäden kautta. Täältä tähän, nyt kutsuu vähän perinteisempi kiinalainen keittiö!