Kun vajaa kuukausi sitten astelin rajan yli Thaimaasta Myanmariin, tuntui kuin olisi tehnyt aikahypyn jonnekin menneisyyteen. Ero näiden naapurusten välillä on aivan uskomaton. Siinä missä Thaimaa on varsin kehittynyt ja jopa länsimaistunut, on Myanmar vielä todellinen kehitysmaa. Vastassa oli hevoskärryjä, pölyä, miehiä hameissa, naisia keltaiset väriläiskät poskissa, lisää pölyä ja leveääkin leveämpiä hymyjä. Raja, jonka ylitin Thaimaan Mae Sotista Myanmarin Myawaddyyn, on ollut avoinna turisteille vasta syksystä asti, joten valkonaamojen näkeminen on paikallisille vielä todellinen ihmettelyn ja ihastelun aihe. Edelleen suuri osa reissaajista täällä elää siinä uskossa, että rajan ylittäminen maitse on mahdotonta, mutta todellisuudessa se ei olisi enää juuri helpompaa voinut olla. Myawaddysta eteenpäin siirtyminen tosin viivästyi päivällä, sillä tie yli vuoriston kohti sisämaata on niin kapea ja huonokuntoinen, että se on aina joka toinen päivä auki liikenteelle länteen, ja joka toinen päivä itään. Ja satuin tietenkin ylittämään rajan juuri "vääränä" päivänä.
Jotain maan tilasta kertoo sekin, että esimerkiksi kaikissa hostelleissa ei ole edes puhelinta. Wi-fi löytyy jos löytyy, ja vaikka löytyykin, ei välttämättä ole internet-yhteyttä. Tai se on niin hidas, että pelkkään uusien sähköpostien otsikkojen näkyviin saamiseen saattaa mennä vartti. Tehnee hyvää länsimaiselle kärsimättömyydelle ja hosumiselle...
Matkasuunnitelmien tekeminen täällä on varsin haastavaa, sikäli mikäli haluaa poiketa turistien suosimilta poluilta. Osa maasta on edelleen suljettu ulkomaalaisilta, mutta kaikki muuttuu koko ajan, eivätkä paikallisetkaan usein tiedä, mikä on tilanne tällä hetkellä. Paikoista tai reiteistä, jotka eivät kuulu turistien normaaliin valikoimaan, on lähes mahdoton löytää mitään tietoa. Eräs paikallinen ainakin ilmeestä päätellen kyseenalaisti mielenterveyteni, kun tunnustin, etten omista Lonely Planetia Myanmarista. Yritin perustella, etten halua mennä sinne minne LP käskee, vaan sinne minne huvittaa. Ei tainnut aivan vakuuttua :D
Eräällä skootterimatkalla ympäri maaseutua ja satunnaisia kyliä saimme kunnian olla kylän ensimmäinet ulkomaalaiset ikinä. Noin viiden minuutin kuluttua pysähtymisestämme huomasimme kadunvarteen hiljalleen muodostuneen yleisön. Kaikki kynnelle kykenevät vauvoista vaareihin olivat tulleet meitä ihmettelemään ja hetken päästä selvisikin, ettei kukaan ollut nähnyt turistia, saati sitten blondia aiemmin! Ihan tähän en ollut varautunut, vaikka Kiinassa "julkkiksena" oloon totuinkin. Samalla reissulla päädyimme vedetyksi myös vieraiksi satunnaisiin kylähäihin, ja pelkällä läsnäolollamme taisimme viedä koko shown.. Hääpari ei tosin laittanut pahakseen, vaan oli ilmeisen onnessaan saadessaan ikimuistoiset häät (ja ennen kaikkea hääkuvat!) valkonaamojen kanssa. Juhlan emäntä yritti adoptoida minut, syötti kuin syöttöporsasta ja lähtöä tehdessämme vielä totesi, että olen kaunein ihminen, joka on ikinä koko kylään astunut ja lupasi laittaa kuvani ikuisesti seinälle heti presidentin viereen. Epäilen tosin vahvasti, että presidentin kuvaa ei seinältä löydy sen enempää kuin punakan suomalaisenkaan.. :D
Koska Myanmar on pitkään ollut varsin suljettu maa, erottuu se selvästi muusta Kaakkois-Aasiasta. Paikallisiin erikoisuuksiin kuuluu esimerkiksi miesten käyttämä perinteinen pitkä hame, longyi, tarjoilijoiden kutsuminen kunnon märän pusun moiskautusta imitoivalla äänellä ja miesten pureskelemat Betel-nyytit. Betel-nyytit valmistetaan betel-kasvin lehdistä, joiden sisälle kääritään mm. betel-pähkinämurskaa, tupakkaa ja jotainmitälie valkoista mönjää. Hetken pureskelun jälkeen kemiallisen reaktion seurauksena nyytin sisältö värjäytyy ja värjää pureskelijansa hampaat ja huulet verenpunaiseksi. Ennen kuin tähän silmä tottuu, olo on kuin keskelle b-luokan kauhuleffaa eksyneellä: yhtäkkiä kaikki vastaantulijat hymyilevät suut veressä, kuin mielipuolet ikään. Ja koska turisteihin ei ole totuttu, kaikki lapsista vaareihin ja mummoista munkkeihin tosiaan hymyilevät kuin Naantalin auringot.
Aikansa Kaakkois-Aasiaa kierreltyään sitä oppii suhtautumaan varsin skeptisesti kaikenlaisiin avuntarjoajiin ja tuttavuuden hierojiin. Myanmarissa sai kuitenkin nopeasti huomata, että turismi ei ole vielä pilannut ihmisten hyväntahtoisuutta ja avuntarjoajat haluavat oikeasti vain auttaa. Taksikuskit neuvovat oikeaan suuntaan ja kertovat, että matka ei ole pitkä (yleensä kaikki on poikkeuksetta tooooosi kaukana, vaikka matkaa todellisuudessa olisi pari korttelia), kun uuteen valuuttaan tottumattomana annat liian suuren setelin, se annetaan takaisin ja pyydetään pienempää, katukeittiöissä vierustoveri itsepintaisesti haluaa maksaa ruokasi, satunnainen moottoripyörätaksikuski järjestää uuden ylimääräisen bussivuoron toiseen kaupunkiin, kun päivän viimeinen on loppuunmyyty, kuskaa vastusteluista huolimatta lipputoimistolle, eikä yrityksistä huolimatta suostu ottamaan mitään korvausta vaivannäöstä. Lista Myanmarilaisten ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta on loputon.
Tämä maa edelleen vahvistaa käsitystäni siitä, että mitä köyhempi maa, sen anteliaampia sen asukkaat. Rakas kotimaamme valitettavasti kuuluu siihen toiseen ääripäähän. Muistutuksena siis itselle (ja myös kaikille teille!), hymyillään vastaantulijoille, pysähdytään välillä auttamaan tuttuja ja tuntemattomia vaikka aina ei aikaa olisikaan. Me olemme ainaisessa tehokkuudessamme kadottaneet jotain arvokasta, jotain mitä varakkuus ja hyvinvointi(?)valtion status ei korvaa.
Täkäläisten käsitys yöbusseista on myös varsin mielenkiintoinen. Ensinnäkin ilmastointi laitetaan aina niin kylmälle kuin mahdollista. Paremmissa busseissa matkustajille jaetaan peitteet, joihin kääriydytään kylmyyttä pakoon vaihtelevalla menestyksellä. Toinen kyseenalainen ilmiö on se, että bussit poikkeuksetta lähtevät varsin ajoissa illalla, ja ovat perillä kolmen-neljän aikaan aamuyöllä. Kaikki matkustajat myös herätetään puolilta öin ihan siltä varalta, että jos on vessaan tarvetta. Paikalliseen bussikulttuuriin kuuluu erottamattomana osana myös imelät karaokevideot, ja yllätysyllätys, volyyminappula väännetään kaakkoon, jotta kaikki varmasti kuulevat. Ja mainittakoon vielä, että täällä ei tunneta varsinaisia sleeper-busseja, vaan ihan tavallisilla (aasialaisen mitoituksen mukaan tehdyillä) busseilla ajetaan myös yöaikaiset reitit. Onneksi olen kuitenkin saanut syntymälahjana erinomaisen hyvät unenlahjat, kanssamatkustajia säälin kyllä senkin edestä.
Viimeisin bussikokemus huipensikin sitten tähänastisen matkanteon. Suunnitelmana oli suunnata Mandalaysta etelän Myeikiin, kartalta katsottuna matkaa riittää, mutta ei mikään mahdoton rutistus. Kuvittelin viime kuukausien istumalihasten harjoittelulla selviytyväni matkasta leikiten, mutta Myanmar on Myanmar. Ensimmäinen etappi oli yllätyksetön, yöbussissa 12 tuntia Mandalaysta Hpa-aniin. Hpa-anista ei kuitenkaan löytynyt suoraa bussia etelään, joten muutaman tunnin odottelun jälkeen hyppäsin bussiin kohti läheistä Mawlamyinea. Sieltä onnistuin löytämään yöbussin kohti tavoitteena olevaa Myeikia. Bussin kerrottiin lähtevän iltaseitsemältä ja olevan perillä seitsemältä. Kukaan ei kuitenkaan osannut tarkentaa, oliko kyseessä kello seitsemän seuraavana aamuna, vai iltana. Kartalta katsottuna matka ei ole mahdottoman pitkä, mutta tiet toisinaan huonoja, joten kumpikin mahdollisuus oli yhtä varteenotettava. Koska ainoa informaatio mitä onnistuin irti saamaan, oli että perillä ollaan seitsemältä, ajattelin että samakos tuo, perillä ollaan kun ollaan.
Bussi saapui kuin saapuikin perille aamukahdeksalta, vain tunnin myöhässä. Mutta ei suinkaan Myeikiin, vaan puolimatkassa olevaan Daweihin. Hetken asiaa ihmeteltyämi sain selville, että lippuni on kyllä Myeikiin, mutta autoa täytyy vaihtaa Daweissa. Muutaman tunnin odottelun jälkeen, kymmeneltä aamulla, matka pääsi jälleen jatkumaan. Tällä kertaa perille Myeikiin ennustettiin saavuttavan iltakuudelta. Matka etenikin varsin leppoisasti, tien surkeasta kunnosta ja siitä johtuvasta max. 30km/h vauhdista huolimatta, kunnes puoli kolmen aikaan kuului kaiken kertova *poks*. Rengashan se. Ei muuta kuin kaikki ulos autosta ja vuorossa paahtavassa helteessä suoritettu tunnin mittainen renkaanvaihto-operaatio. Yllätyin toiminnan tehokkuudesta ja kömmin tyytyväisenä takaisin bussiin nauttimaan avoimen ikkunan suomasta tuulenvireestä.
Tätä nautintoa ei sitten kestänytkään turhan pitkään. Matkan jatkuttua viitisen minuuttia, alkoi autosta kuulua omituista kolinaa. Vuorossa oli siis uusi pysähdys, tällä kertaa valitettavasti pikkuisen pidempi. Jälleen kerran matkustajat komennettiin pientareelle ja tunkit kaivettiin esiin. Koska kukaan ei tuntunut puhuvan englantia, olin täydellisen tietämätön tilanteen kulusta. Tunti toisensa jälkeen kului, ensin oli kuumaa ja hikistä, sitten hämärää ja lopulta pilkkopimeää. Sitkeästi taskulampun valossa töitä kuitenkin painettiin yli puolen yön. Edelleenkään ei ole harmainta haisua, mikä autoon tuli, mutta kymmenen(!) tuntia sen korjaamisessa meni.
Pilkkopimeässä keskellä ei mitään, pölyisellä tienpietareella kökkiessäni, nälissäni, vessahätäisenä ja kuolemanväsyneenä, meinasin hetken epäillä, onko tämä kaikki tosiaan vaivan arvoista. Epäily tosin päättyi lyhyeen, kun kuuntelin ympärillä nauraa rätkättävien kohtalotovereiden elämäniloa (se tosiasia, että suuren riemun aiheena oli epäilyksettä tällä kertaa turistiparka, ei haitannut tippaakaan :D). Seikkailemaanhan tänne on lähdetty, ja juuri nämä välillä epätoivonkin hetket, ovat niitä, joista parhaat muistot lopulta muodostuvat. Kertaakaan en kuullut kenenkään valittavan, korottavan ääntään, huokailevan tai soittavan kipakoita puheluita. Eipä se olisi mitään auttanutkaan, tämä on Myanmar.
