Takana siirtymä Tomskista Irkutskiin, tällä kertaa matkaa kertyi noin 1700km ja rapsakat 30 tuntia. Junat vaan  huononee, mutta meno sen kun paranee. Jos olette joskus miettineet, miltä äimänkäki näyttää, sellainen olisi nyt ollut bongattavissa useampaan otteeseen junassa Tomskista Irkutskiin. Politiikka pysyköön politiikkana ja rikkaat turistit omana lukunaan, mutta onhan nämä tavalliset venäläiset aivan mainiota porukkaa.

Alapetien rouvat ottivat mut heti junaan saavuttuani hellään huomaansa ja aivan holtittoman paapomisen kohteeksi. Koska Baikalilla on kylmä, olivat rouvat sitä mieltä, että minä en voi olla junassa ilman sukkia. Huolimatta siitä, että junassa oli reippaasti kolmekymmentä astetta lämmintä ja jatkuva hiki. Niinpä he yhteistuumin kaivoivat nyssäköistään komeat harmaat joulukuvioiset sukat ja epätoivoisists vastusteluyrityksistä huolimatta pukivat ne omin pikku kätösinsä mun päivän kengissä hionneisiin jalkoihini. Ei siinä sitten auttanut muuta kuin antautua, ja tunkea jalat paikalliseen tyyliin sukkineen päivineen släbäreihin. Ja suomalaisia kun aina mollataan sukista sandaaleissa :D

Vastapäisessä pedissä majaili suuri herrasmies Ivan(firefighter!). Ivan puhui jopa vähän englantia ja toimi alkumatkasta tulkkina mulle ja alakerran mammoille. Vaunuemännän jaettua lakanat Ivan sitten otti ja petasi mullekin lakanat valmiiksi sänkyyn, mun mumistessa ihmeissäni spasiboita vieressä. Matkan jatkuessa Ivan sitten halusi eräällä väliasemalla iltakävelylle asemalaiturille,  ja kävi ostamassa mulle kioskista kävyn. Jep, kävyn! Nyt on sitten plakkarissa jo soppalusikka ja käpy, odotan mielenkiinnolla mitä seuraavaksi...  Aamulla vielä ennen omaa asemaansa Ivan kävi tarjoilemassa unenpöpperöiselle suomalaiselle aamukahvit sänkyyn. Olis ilmeisesti ollut emännän paikka vapaana jossain Siperialaisessa tuvassa, mutta ajattelin nyt vielä kuitenkin jatkaa matkaa.

Nyt on taskussa bussilippu huomiselle aamulle kohti Olkhonia, Baikalin suurinta saarta. Suihkuttomat ja wi-fittömät seudut odottavat taas pientä kulkijaaa. Baikal ja banja, täältä tullaan!

Olkaapa hyvät, yleisön toiveesta synnytetty matkablogi. Luvassa kertomuksia suurista seikkailuista, suoritetuista urotöistä ja ennenkaikkea niistä pienistä suurista asioista.

Unelmat on tehty elettäviksi ja pelot voitettavaksi. Siihen uskon ja sen mukaan olen päättänyt elää. Sen päätöksen työstämiseen, että lähden matkaan yksin, meni punaviinilasi tovi jos toinenkin, mutta kun päätös oli lopulta tehty, ei siinä enää ollut mitään epäselvää. Just näinhän tän pitikin mennä! Mitä unelmiin tulee, maailman koluaminen on aina ollut se yksi suurimmista. Ja peloista puheenollen, yksinmatkustaminen on ollut ylitsepääsemätön peikko edes ajatuksena. Minä olen se, joka eksyy melkein matkalla postilaatikolle tai viimeistään matkalla sieltä takaisin. Maailma on täynnä tekosyitä niille, jotka niitä kaipaavat.

"She's got her ticket

I think she gonna use it

She gonna fly away

No one should try and stop her

Persuade her with their power

She says her mind is made

Up

Some folks call her a runaway
A failure in the race
But she knows where her ticket takes her
She will find her place in the sun"

Matka alkoi siis Kupittaalta ja on edennyt sieltä Pasilan kautta ensin Pietariin ja sitten Moskovaan. Tällä hetkellä majapaikkana on Tomsk, yksi Siperian vanhimmista kaupungeista. Vierailu tänne vaati pienen koukkauksen varsinaiselta Trans-Siperian radalta, mutta on ollut kyllä vaivan arvoinen. Pietarin ja Moskovan jälkeen ei mieli ihan heti kutkutellut takaisin miljoonakaupunkien sykkeeseen. Jotenkin aivan hullua miten täällä vilisee noita pikkukyliltä kuulostavia miljoonakaupunkeja, joista ei toisinaan ole koskaan kuullutkaan, on Krasnojarskia, on Omskia, Novosibirskia, Permiä ja sitä rataa. Aika pieneksi sitä itsensä välillä tuntee.

Sitä nurjempaa puolta

Matkaa tänne on Moskovasta 3644 kilometriä ja matkaan kului yhtäsoittoa rapsakat 56 tuntia. Halvin matkustusmuoto täällä on platskartny, eli eräänlainen avomakuuvaunu. Sinne siis! Junalipun ostaminen Moskovassa oli ihan oma lukunsa se, mutta siitäkin selvittiin. Vaunun ainoana ulkomaalaisena juttuseura oli melko vähissä, täkäläisillä kun englannin kuuleminen johtaa yleensä kielen vaihtamisen sijaan ainoastaan kovempaan äänenvoimakkuuteen ja korostetun selkeään artikulaatioon. Sanakirjan avulla saatiin kuitenkin hyvin mielenkiintoisia "keskusteluja" aikaiseksi. Varsin hyvää huolta kanssamatkustajat musta muutenkin pitivät, samovaarin käyttö opastettiin melkein kädestä pitäen ja välillä tuntui että puolet eväistä syötettiin mulle. Eräs herttainen vanha herra kävi ostamassa Permin asemalta mulle matkamuistoksi puisen soppalusikankin. Olin niin liikuttunut että meinasin itkun tirauttaa. Onneksi oli spasibat opeteltu, että tuli edes kiitokset asianmukaisesti.

Plastkartny

Näkymät mun punkasta

Mitään peseytymismahdollisuuksia noissa junissa tosiaan ei ole, ellei vessan hanasta valuvaa kylmää vesilirua lasketa sellaiseksi. Ja ainakaan vaunun päädyssä majailevat rehevähköt rouvashenkilöt eivät selvästi olleet tätä mahdollisuutta hyödyntäneet. Matkan edetessä alkoi vierailut vaunun kyseisessä päässä sijaitsevan samovaarin luona olla yhä tarkemmin harkittuja ja yhä ripeämmin suorittettuja. (Kollegoille tiedoksi, että ei ehkä kuitenkaan kunnon melenan voittanutta)

Nyt on taskussa junalippu kohti Irkutskia, mikä tarkoittaa taas seuraavien kahden yön viettämistä junassa ja hyppyä parilla aikavyöhykkeellä eteenpäin. Menoks, sanoin mummo lumessa (vai miten se nyt meni).

Ps. Pahoittelut kömpelöstä ulkoasusta ja mahdollisista omituisuuksista. Blogin perustaminen tabletilla on ollut (ainakin ensikertalaiselle) jokseenkin työlästä ja hermoja raastavaa hommaa eikä allekirjoittaneella ole hajuakaan siitä miltä lopputulos näyttää tietokoneen näytöltä katsottuna. (Rakentavaa)Palautetta otetaan vastaan mitä nöyrimmin.