Koh Rong ja paljon muuta mukavaa

Kambodža pitää edelleen tiukasti otteessaan. Varsin verisen historian huomioon ottaen täällä asustelee hyvinkin leppoisan oloinen kansa. Ehkä koetut kamaluudet ovat vielä tarpeeksi tuoreessa muistissa, jotta vapautta ja rauhaa osataan todella arvostaa. 

Phnom Penh ei ole tokikaan se kaikkein miellyttävin kaupunki, mutta ei niin paha kuitenkaan kuin mitä kanssamatkaajien kertomusten perusteella odotin. Oikeastaan ainoa mielenkiintoinen asia kaupungissa oli Tuol Sleng, koodinimeltään S-21, entinen koulu, jonka punakhmer valtakaudellaan muunsi vankilalsi ja kuulustelukeskukseksi ja joka koitui arviolta 15 000 kambodžalaisen kohtaloksi. 

S-21

Phnom Penhistä matka jatkui Siem Reapiin, jota ei varmasti kovin moni turisti jätä välistä, jos tähän maahan eksyy. Siem Reap oli kaupunkina kerrassaan mukava ja päädyinkin viettämään siellä tovin suunniteltua kauemmin. Otin muutaman päivän lomaa matkustelusta ja vietin ne hyvällä omatunnolla tekemättä yhtään mitään järkevää. Siem Reapin vetonaulana on yksinoikeudella temppelialue ja Angkor Wat. Muutaman päivän totaalisen laiskottelun ja voimie keräämisen jälkeen herätyskello pirahtikin soimaan puoliviideltä aamulla ja ohjelmassa oli auringonnousun ihailu Angkor Watilla. Ja onhan se ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, vaikka temppeleitä onkin tullut viime kuukausien aikana nähtyä varmasti koko loppuelämän tarpeiksi. Täytyy myöntää, että aika vaikuttavia rakennelmia, en pysty millään ymmärtämään miten ihminen on kyennyt moiset pystyttämään ilman nykytekniikkaa ja vempeleitä. Salaa uskon, että ne Egyptin pyramidit pystyttäneet alienit kävivät vähän jelppimässä Angkor Watinkin kanssa.. 

Auringonnousu Angkor Watilla

Kun temppelit oli katsastettu, matka jatkui läheiseen Battambangin kaupunkiin. Battambang on Kambodžan toiseksi suurin kaupunki, mutta ei juurikaan turistien suosiossa, vaikka lähellä Siem Reapia sijaitseekin. Vaikka Battambangissa ei ole varsinaisesti mitään nähtävää, saimme kuitenkin Seam Reapista mukaan tarttuneen amerikkalaisen matkakumppanin kanssa varsin mukavasti kulumaan muutaman päivän siellä. Ensimmäisenä päivänä hyppäsimme tuktukin kyytiin ja porhalsimme noin kahdeksan kilometriä joen alajuoksulle, missä on kohtuuhintaisia kajakkeja vuokrattavana. Käteen lyötiin kartta ja käsky kävi laskea siltoja, kuudennen jälkeen ollaan takaisin kaupungissa. Joella ei juuri muuta liikennettä ollut, muutamia perinteisillä pienillä puisilla paateilla liikkuvia verkonkokijoita lukuunottamatta olimme yksin. Joen rannassa riitti kuitenkin elämää sitäkin enemmän, ja päätellen ohimelovien valkonaamojen synnyttämästä riemusta paikallisissa lapsissa, kajakkibisneksellä ei taida mennä kovinkaan hyvin. Pysähdyimme joella vilvoittelemaan ja hyppäsimme uimaan täysissä vaatteissa. Joenpenkereelle kasautunut yleisö oli vaikuttava (ja ilmeisesti myös vaikuttunut valkonaamojen tarjoamasta ylimääräisestä ohjelmanumerosta) ja aloimmekin miettiä, että asuukohan joessa joku nälkäinen hirviö, jonka saapumista lounastamaan tässä odotellaan...

Illan sarastaessa lähdimme vielä katsomaan lepakkoluolaa. Kallion raossa sijaitsevasta luolasta lähtee joka ilta täsmälleen samaan aikaan ruoanmetsästysmatkalle yli 12 miljoonaa lepakkoa. Ihan hullultahan se näytti, kauempaa katsottuna aivan kuin musta savuvana olisi kulkenut läpi taivaan. 

Toisen päivän Battambangissa aloitimme bambujunan kyydissä. sodan jälkeen kehitetty kulkuväline koostuu yksinkertaisuudessaa kiskoille nostettavista pyöristä, siihen päälle laitettavasta bambulavasta, ja nykyään myös moottorista. Kun vastaan tulee oikea juna tai toinen bambujuna, kevyemmin lastattu bambujuna yksinkertaisesti puretaan kiskoilta ohituksen ajaksi ja sen jälkeen matka jatkuu. Suunnitelmissa on oikean junaliikenteen kehittäminen ja sen toteutuessa, ilmeisesti lähitulevaisuudessa, jäävät bambujunat historiaan. Kävimme ajelulla vielä kun se on mahdollista. Yllättävän kovaa kapineella pääsi ja melu oli todella kova. Hiljaa mielessäni mietin, että toivottavasti kuljettajamme tietää, milloin oikeita junia reitillä kulkee, sillä siinä melussa junan lähestymistä olisi ollut mahdotonta kuulla.  Pääsimme kuitenkin onnellisesti perille ja seuraavaksi lähdimme katsomaan krokotiilifarmia. 

Missään opaskirjassa ei krokotiileistä löytynyt mainintaa, mutta lepakkoluolalla haastattelemamme tuktuk-kuski osasi neuvoa siellä piipahtamaan. Aikuisten krokotiilien asumus oli lähinnä surullinen. Eläimet lojuivat päällekkäin sementtialtaassa, jossa oli pieni lammikko uimista varten. Tulevaisuuskaan ei näillä kavereilla ole kovin valoisa, sillä edessä on ennemmin tai myöhemmin matka Vietnamin ravintoloihin. Vauvakrokot sen sijaan elelivät hieman väljemmin ja olivat juuri niin suloisia, kuin nyt krokot vaan voivat olla! Krokojen jälkeen kävimme vielä katsomassa kalajuuston valmistusta, käsityönä tapahtuvaa riisipaperin tehtailua ja maistelemassa paikallista riisikakkua. Riisikakku valmistetaan kovertamalla pala bambua ontoksi, tunkemalla sisään riisipapumössöä, tukkimalla bambun pää lehtitollolla ja kypsentämällä bambua muutama tunti nuotiolla. Ja hyvää oli!

Viimeisimmät neljä päivää kuluivatkin sitten ihanalla Koh Rongin saarella, backpackereiden paratiisissa. Parasta saarella on, itse saaren lisäksi se, että kukaan ei yritä myydä mitään, ei tarvitse kertoa kahta kertaa minuutissa ettei tarvitse tuktuk-kyytiä kadun toiselle puolelle, hierontaa, rannekoruja tai manikyyriä. Lisäksi saarella ei ole yhtään autoa, skootteria saati tietä! Ihan superia! Släbäreillekään ei löytynyt käyttöä kuin suihkussa ja patikoidessa saaren toiselle puolelle. Päivisin hostelleissa ei ole sähköjä, generaattorit käynnistetään joskus auringonlaskun aikaan. Wi-fi löytyi muutamasta paikasta, mutta toimintavarmuus ei ollut ihan parasta laatua. Toisaalta, niissä maisemissa oli niin paljon muuta ihmeteltävää, kuten sormien läpi valuva valkoistakin valkoisempi hiekka ja lempeässä tuulessa heiluvat palmunlehdet (puhumattakaan niistä rantaleijonista..), että eipä sitä sähköä tai wi-fiä juuri muistanut kaipailla.

Suurin osa turisteista ja hostelleista sijaitsee samalla rannalla, muuten saari on viidakkoa ja lähes autio. Saaren toiselle puolelle on kuitenkin mahdollista patikoida kapeaa polkua pitkin vajaassa tunnissa. Polku on melko hyvin merkitty entisillä sandaaleilla, joten eksymisen vaaraa ei juuri ole. Matkan pystyi taittamaan släbärit jalassa, mutta paikoitellen matka vaati pientä kiipeilyä ja taiteilua. Käärmeistäkin varoiteltiin kyltissä matkan varrella, joten silmät on syytä pitää auki. Selvisimme perille sopivasti ihailemaan auringonlaskua ja kerkesimme nauttia kylmät oluet hikisen reippailun päätteeksi ennen venekyydin lähtöä takaisin lähtöpisteeseen. Venekyyti onkin ainoa vaihtoehto, mikäli mielii yöksi takaisin, sillä ainakaan minä en todellakaan halua lähteä seikkailemaan viidakkoon pimeän tultua. Oli ihan tarpeeksi eksoottista ihan päivänvalossakin. Saaren hiljaisemmallakin puolella on mahdollista yöpyä, sillä siellä sijaitsee suomalaisten perustama Broken Heart Guesthouse ja varsin mukavan näköisiä bungaloweja sieltä pilkistelikin viidakon kätköistä. 

Tienviitta

Toisena päivänä vuorossa oli ensikosketus stand up paddle boardingiin (suomentakoon ken osaa), tyhmän näköistä touhua, mutta niin hauskaa! Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että seistään eräänlaisen surffilautaa muistuttavan kapineen päällä ja melotaan menemään. Innostuimme melomaan lähimmän (yllättävän kaukaisen..) saaren ympäri asti, ja olin kuulkaas todella ylpeä itsestäni kun selvisin koko parituntisesta urakasta kaatumatta kertaakaan! Sen verran hikistä touhua se tosin oli, että välillä melkein toivoin kaatuvani, ihan viilennyksen nimissä. Oli melkoisen upeaa olla kahdestaan  keskellä merta, ei ristinsielua näköpiirissä, eikä edes veneitä häiritsemässä hiljaisuutta. Niitä hetkiä, joiden toivoisi vaan jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan...

Auringonlasku Koh Rongilla. Oikealla näkyy saari, jonka ympäri meloimme.

Lopulta koitti kuitenkin mantereelle paluun aika, pidempäänkin olisin saarella viihtynyt. Tällä hetkellä Sihanoukvilleläisen hostellin baarissa soi täysillä Bomfunk MC's ja Freestyler, väkisinkin vähän hymyilytyttää.

Luksusta elämään. Manikyyri ja pedikyyri yhteishintaan 5$!

Kambodžalaista vessahuumoria :D

Onnea Suomi!

Hyvää itsenäisyyspäivää! Täällä ja tänään on helppoa olla ylpeä suomalainen. Vaikka tällä hetkellä olenkin onnellisin täällä kaukana jossakin, olen silti ylpeä suomalaisuudestani ja kotimaastani (täällä jopa enemmän kuin kotona). Olen saanut  täällä useaan otteeseen kuulla, että jopa muualla Euroopassakin kouluissa opetetaan, että Suomi on suunnilleen se paratiisista seuraava. Paitsi että siellä on kylmä.  

Kun kerron tulevani Suomesta reaktio on lähes poikkeuksetta positiivinen, toisin kuin vaikkapa amerikkalaisilla, joista moni väittää olevansa Kanadasta, ihan vain välttääkseen turhat aggressiot ja poliittiset keskustelut. Täytyy tosin myöntää, että toisinaan vastaan satunnaisille kyselijöille ja kaupustelijoille olevani Tsekin tasavallasta. Kymmenen pisteen vinkkinä voin kertoa, että se  hiljentää todella tehokkaasti ei-toivotut utelijat, jotka jäävät miettimään että mikäs ja missäs se semmoinen maa mahtaa olla :D 

Yllättävän paljon ihmiset täällä myös tietävät Suomesta. Tyypillisin kommentti on, että siellä on kylmä ja pimeää. Seuraavana listalla taitaa olla Helsinki, Kimi Räikkönen, Pisa-testin tulokset ja suomenruotsalaiset. Myös Mikkeli ja Timo Soini on mainittu, joskin pisti ihan hiukan hymyilyttämään kun scotti koitti kovasti muistella että mikäs se Soinin laji oikein olikaan.. Eräs italialainen taas oli tietoinen Suomen romanivähemistöstä. Suomessa käydessään hän ei tosin asiasta vielä tiennyt, vaan kävi uteliaana kysymässä kansallispukuisilta, että mihinkäs bileisiin sitä oikein ollaan menossa... 

Koti-ikävän säästän jouluun, mutta tänään taidan juhlan kunniaksi laittaa uuden mekon päälle, mennä vähän fiinimpään ravintolaan syömään ja nostaa maljan Suomelle ja suomalaisuudelle! Hyvä me!

Ja koska puhelimen muistista ei löydy sitten niin yhtään mitään edes kaukaisesti Suomeen tai itsenäisyyteen viittaavaa kuvamateriaalia, saatte tyytyä muutamaan satunnaiseen otokseen tältä päivältä.

Auts! Muumioitunut lisko hostellin vessassa.

For heavy drinkers? 

Pakko oli viimein antaa periksi ja ostaa ne pirun hippihousut. Rinkasta ei löytynyt mitään tarpeeksi siveää temppelivierailuille, joten jotain oli keksittävä. Nyt sulaudun ainakin täydellisesti backpackereiden heimoon...

Ja ei, jalat eivät ole likaiset, se on kuulkaas rusketusta!

In love with Cambodia

Vietnamin sateet vaihtuivat Kambodžan polttavaan aurinkoon ja passi on taas muutamaa leimaa värikkäämpi. Vietnam on yksi suosikkimaistani (mm. toistaiseksi ainoa maa, johon olen palannut), mutta jotain Kambodžasta kertonee se, että pidän tästä vielä Vietnamiakin enemmän. Kambodžan viehätysvoima perustunee osittain siihen, että kehitys ei ole vielä ehtinyt "pilata" alkuperäistä Kambodžaa. Pääkaupunki Pnom Penhissä näkyy jo niin kutsutun kehityksen merkit, ja muutama rakennushirvitys pilaa jo taivaanrantaa. Ja lisää taitaa valitettavasti olla tulossa... 

Vietnamin vierailu jäi valittetavan lyhyeksi, sillä aikaa oli passissa vain kaksi viikkoa. Meidän pohjoismaalaisten iloksi emme tarvitse viisumia Vietnamiin, jos vietämme maassa korkeintaan kaksi viikkoa. Alkuperäinen tarkoitus oli hankkia viisumi siitä huolimatta ja kulkea rannikkoa pitkin koko matka etelään, mutta Pekingissä Vietnamin lähetystössä käydessäni 60 euron hinta 30 vuorokauden viisumista tuntui kuitenkin turhan suolaiselta, joten päätin tyytyä ilmaiseen kahteen viikkoon. Kävin Etelä-Vietnamissa muutama vuosi sitten, joten ei niin paljoa harmita vaikka se jäi tällä kerralla väliin. Saattaapi olla, että palaan sinne vielä toiseksi kahdeksi viikoksi Kambodžan jälkeen, jos siltä tuntuu.

Koska halusin siirtyä Pohjois-Vietnamista Kambodžaan ilman turhaa kierrosta etelän kautta, päätin ylittää rajan pohjoisimmasta mahdollisesta kohdasta. Lähellä Laosin rajaa sijaitsee syrjäinen Le Thanh - O'Yadaw -raja-asema ja sinne päätin siis suunnata. Raja-asema on todella hiljainen, eikä juurikaan ulkomaalaisten käytössä. Jotain kertonee sekin, että yrittäessäni selvittää mahdollisuutta ylittää raja kyseisestä kohtaa, väittivät paikalliset ettei sellaista raja-asemaa ole olemassakaan ja reppureissaajia täynnä olevan hostellin henkilökuntakin totesi, että etelään on tytön mentävä jos rajan yli mielii. 

Hieman tavallista hulppeampi hostelli

Päätin kuitenkin kokeilla onneani ja hankin ensin kyydin Hoi Anista Da Nangiin, josta toivoin löytäväni yöbussin Pleikuun, mikä on lähin kaupunki rajaa, minne bussilla pääsee. Bussiaseman sijaan löysin kohtuuhintaisen kyydin Da Nangin rautatieasemalle. Autossa ei ollut lisäkseni muita matkustajia, joten päätin yrittää suostutella kuljettajan viemään minut rautatieaseman sijaan suoraan bussiasemalle. Kuljettajan englanninkielentaito  rajoittui kuitenkin kouralliseen sanoja, joten ei ollut pienintäkään aavistusta ymmärsikö hän ollenkaan, mitä yritin saada sanottua. Lopulta Da Nangin kaupunkiin päästyämme hän alkoi kuitenkin yhtäkkiä tööttäämään julmetusti (Vietnamissa tosin tööttä on muutenkin yleensä suuremman osan ajasta äänessä kuin hiljaa) ja pysäytti keltaisen paikallisbussin kiilaamalla automme puoliksi sen eteen. Seuraavaksi hän ryntäsi autosta ulos, kiskoi minut kamppeineni kadun varteen molottaen samalla hurjasti jotain bussin rahastajalle. Tämän seurauksena bussin rahastaja kiskoi minut siinä vaiheessa jo liikkuvan bussin ovesta sisään ja paikallisilla oli taas kerran kovasti hauskaa kun pöllämystynyt turisti koitti päästä kärryille siitä mitäköhän juuri tapahtui ja mitä seuraavaksi. Täydehkössä bussissa järjestettiin kuitenkin eksyneelle istumapaikka ja tiiviin tuijotuksen ja hihityksen kohteena jatkoin matkaa, joka onnekseni päätyi kuin päätyikin linja-autoasemalle. Bussista ulos hypättyäni eräs ystävällinen ujo nuorimies tuli vielä kysymään minne olen matkalla ja vei minut oikeaan rakennukseen, oikealle tiskille, tulkkasi lipun oikeaan bussiin oikeaan aikaan ja lähtiessään vielä huikkasi perään että "you are so pretty". Olisipa tämmöisiä meillä Suomessakin.. :)

On sitä huonompiakin tapoja odotella bussia 

Googlen kertoman mukaan rajan ylitys vaatii Pleikuun pääsemisen jälkeen jos minkänäköistä kikkailua ja vääntöä minibussien, moottoripyörätaksien, ylihinnoiteltujen viisumien sun muiden rahastusyritysten suhteen. Pleikussa bussiin hypätessäni olin siis henkisesti valmistautunut pitkään rykäisyyn kaikkine mahdollisine ja mahdottomine ongelmineen ennen kuin seuraavan kerran pääni tyynyyn painaisin. Kun bussissa sitten viereiseen punkkaan kiipesi yllättäen toinen länkkäri ja selvisi vielä, että molemmilla on suuntana Kambodža, olin enemmän kuin riemuissani (meinasin heittää voltin, mutta en osaa, ja yläpunkassa on kattokin aika lähellä). Päätimme siis liittoutua ja taistella yhdessä tiemme läpi odottavien vaikeuksien. Olimme molemmat laatineet vaihtoehtoisia sotasuunnitelmia rajalle selvitäksemme ja aamulla Pleikuun saapuessamme "hyvin levänneinä" täynnä taisteluhenkeä. Suureksi yllätykseksemme bussiasemalta löytyi kuitenkin varsin kohtuuhintainen minibussi suoraan rajan yli ja aina Ban Lungin kaupunkiin asti. Tästä ei Google tai Lonely Planet tienneet hölkäsen pöläystä. Matka meni siis oikein mukavasti, joskin tiiviissä tunnelmassa, eikä rajallakaan ollut ongelmia. Viisumi järjestyi rajalla nopeasti, joskin Kambodžan puolella tarvittiin passiin ja viisumiin yhteensä 14 eri leimaa (oli ihan pakko laskea, niin huvittava toimitus se oli) ennen kuin raja sopi ylittää. Kaiken kaikkiaan koko matka meni ennakko-odotuksiin nähden niin kivuitta ja ongelmitta, että olin melkein pettynyt! : D 

Raja-asema. Ei tarvinnut paljoa jonotella.

Taistelutoverina rajan ylityksessä ollut espanjalainen paljastui muutenkin aivan loistavaksi matkaseuraksi, joten päätimme jatkaa yhteistä taivalta vielä perille päästyämmekin. Ban Lungissa vuokrasimme polkupyörät ja lähdimme läheiselle meteoriitin tekemälle järvelle uimaan ja huuhtelemaan matkan pölyt. Maisemat olivat upeat, vesi lämmintä, turisteja vain kourallinen ja auringonlasku todella kaunis. Seuraavana päivänä vuorossa oli moottoripyörän vuokraus ja kolmen vesiputouksen metsästys. Yhden vesiputouksen alla olevalle kalliolle pystyi kiipeämään, eikä tämä "hierova suihku" ollut ihan sieltä hellimmästä päästä. Paikka oli aivan hillitön, eikä ristin sielua missään. Liaaneitakin olisi putouksesta löytynyt Tarzan-leikkiin, mutta sisäinen Janeni ei kuitenkaan ihan saanut yliotetta itsesuojeluvaistosta. Laskeutuminen kalliolta alas olikin sitten huomattavasti vaikeampaa kuin ylös kiipeäminen. Liukastellessani alas kalliolta veden hakatessa täydellä voimalla niskaan, tehdessä samalla silmien auki pitämisestä lähes mahdottonta,mietin hiljaa mielessäni mahtaako vakuutukseni kattaa vesiputouksissa kiipeilyn, vaikka vaaralliset lajit siihen sisällytinkin... Alas kuitenkin selvittiin muutamalla naarmulla ja yhdellä kunnon mustelmalla ja matka jatkui tutkimaan loppuja putouksia. 

Uimaan!

Ban Lungin jälkeen vuorossa oli Mekongin varrella sijaitseva Kratie, joka on kuuluisa harvinaisista makeanveden delfiineistään. Arvioiden mukaan näitä delfiineitä on joessa jäljellä enää noin 70, joten suhtauduin aika varauksella niiden bongaamiseen. Aamukuudelta olimme kuitenkin sisseinä aamiaisella ja valmiina päräyttämään moottoripyörällä kaupungin ulkopuolelle, jossa venekyytejä delfiinijahtiin on tarjolla. Eikä tarvinnut pettyä, siellähän niitä polski useampia! iPhonen kameran kapasiteetti ei valitettavasti riittänyt kovin kummoisiin mestariotoksiin, joten jokainen saa ihan itse omin pikkukätösin googlettaa kuvia näistä vekkuleista, jos kiinnostusta riittää. Vietimme lähes koko päivän ajellen ympäri syrjäkyliä ja kävimme muun muassa uimassa autiolla hiekkarannalla jonkin Mekongiin laskevan sivuhaaran varrella. Paikallisten ihmettelystä päätellen valkonaamat eivät tainneet olla ihan jokaviikkoinen näky. Illalla kävimme vielä uudella veneajelulla katsomassa lisää delfiinejä ja ihailemassa auringonlaskua Mekongilla. Pitkin pölyisiä syrjäteitä viilettäessäni lehmiä ja nauravia lapsia väistellen olin taas kerran niin onnellinen siitä, että olen täällä ja että olen valinnut oikein, että melkein pyörrytti.  Kunpa tätä oloa voisi pullottaa pahan päivän varalle...

Bensa-asema

Auringonlasku Mekongilla

Nyt on vuorossa pääkaupunki Phnom Penh ja aina yhtä vaikea päätös siitä, mihin suuntaan sitä seuraavaksi rinkkansa raahaisi. 

Vietnam!

Tervehdys pitkästä aikaa. Kiina jäi taakse ja Vietnamin valloitus on jo kovassa vauhdissa. Xi'anin jälkeen tie vei Guiliniin, Yangshuohon, Xinpingiin ja Kunmingiin. Viimeisenä pysähdyksenä Kiinassa oli Yuanyang ja pieni Duoyishun kylä. Vierailun syynä oli alueen kuuluisan kauniit riisipellot, jotka valitettavasti jäivät tällä kertaa kuitenkin melko vähälle huomiolle, sillä mukaan tarttui kunnon kiinalainen ruokamyrkytys, ja käytännössä koko Duoyishussa vietetty aika kului sängyn pohjalla viruen (töihin ei ole vielä ikävä tullut, mutta täytyy myöntää että kuumehouruisissa (toive)unissa vilahtelivat iv-nesteytyksen lisäksi Perfalganit, kaarimaljat ja Ondansetronit). Hengissä kuitenkin selvittiin ja matka pääsi lopulta jatkumaan kohti Vietnamia. Rajanylitys tapahtui Kiinan Hekousta Vietamin Lao Caihin ja taisi olla ensimmäinen kerta kun siirryin maasta toiseen kävellen. Oli muutenkin yksi nopeimmista ja mutkattommimmista rajamuodollisuuksista ikinä, vaikka kiinalaisilta olisi jotain aivan muuta saattanut odottaa. 

Kiinalainen sleeper bus

Xinping

Kantapaikan seinällä..mutta täältä selvittiin kuitenkin vielä ilman ruokamyrkytystä.

Vietnamissa ensimmäinen etappi oli Sapa, noin tunnin automatkan päässä rajakaupunki Lao Caista. Sapa oli kuitenkin aivan piukassa turisteja eikä sääkään suosinut matkaajaa, taisimme olla kirjaimellisesti pilvessä suurimman osan ajasta, sillä näkyvyys oli aivan nolla ja kaikki oli enemmän tai vähemmän kosteaa. Ripustin ensimmäisenä iltana pyyhkeen kuivumaan, ja kun sen lähtöaamuna pakkasin oli se märempi kuin kuivumaan ripustaessa. Hostellilla oli onneksi kuitenkin takka, jonka edessä pääsi vaina välillä lämmittelemään ja kuivattamaan vaatteita. Kaksi päivää Sapassa oli siis varsin riittävästi ja olin enemmän kuin iloinen hypätessäni lopulta yöbussiin kohti Hanoita.

Vietnamilainen yöbussi oli varsin positiivinen kokemus, johtui tosin ehkä osittain siitä, että odotukset olivat todella matalalla eikä bussi ollut tällä kertaa täynnä. Toinen, ei niin positiivinen yllätys oli se, että bussi oli kerrankin perillä etuajassa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että aamukuuden sijaan perillä oltiin puoli viideltä. Bussi sylkäisi matkustajansa johonkin satunnaiseen risteykseen ja siinä sitä sitten unenpöpperössä ihmeteltiin, että mitäs seuraavaksi. Samassa bussissa oli onneksi muutama kohtalotoveri, joten lähdimme yhdessä suunnistamaan kohti Old Quarteria, missä suurin osa hostelleista sijaitsee. Hostelli löytyi sen suuremmitta vaikeuksitta, mutta oli luonnollisesti tiukasti säpissä eikä ovikellosta tietoakaan. Suunnistimme siis läheisen järven rantaan odottamaan päivän valkenemista ja kaupungin heräämistä. Melkoisen aamuvirkuksi porukaksi täkäläiset kyllä paljastuivatkin, oli nimittäin rantakadulla melkoinen vilinä ja vilske jo aamuviideltä, kun paikalliset lenkkeilivät, venyttelivät ja suorittivat jos minkä näköisiä kevätjuhlaliikkeitä. Tätä ohjelmanumeroa seuratessa meni muutama tunti varsin rattoisasti, ja jos nauru todella pidentää ikää, taisin ansaita ainakin vuoden lisää.

Hanoissa vierähti kolme päivää kuin siivillä, lähinnä kaupunkia kierrellessä, hyvästä ruoasta nauttien ja rentoutuen. Pakollinen tervehdyskäynti setä Ho Chi Minhin luonakin onnistui, vaikka Lonely Planet kovasti väittikin, että vuosittainen valtiovierailu Venäjälle kestää syyskuusta joulukuun alkuun saakka. Myös hostellin henkilökunta väitti, että mausoleumi on suljettu, mutta päätin kuitenkin käydä varmuuden vuoksi itse tarkastamassa tilanteen. Ja onneksi kävin, sillä siellähän hän köllötteli mausoleumissaan vastaanottoa pitämässä, ja varsin hyväkuntoisen näköisenäkin vielä. Nyt on siis kasassa kaikki kolme suurta ja seuraavaksi täytyykin kai kehittää joku uusi yhtä järkevä fiksaatio toteutettavaksi.

Ho Chi Minhin Mausoleumi

Hanoin vierailuun kuului tietysti myös vierailu kuuluisassa Halong Bayssa. Sää ei varsinaisesti suosinut sielläkään, mutta mekossa kuitenkin tarkeni, joten en valita. Halong Bayn reissuksi valikoitui kolmen päivän Party Cruise, jossa ensimmäinen yö vietettiin laivassa ja toinen bungalowissa. Pitkääkin pidempi odotus palkittiin ja pääsin vihdoin uimaankin. Ensipulahdus tapahtui varsin mielenkiintoisissa olosuhteissa, kun pysähdyimme "kalliokiipeilemään". Halukkaat vietiin veneellä kallion juurelle ja onnistunut kipuaminen huipentui hyppyyn alas huipulta. Täytyy myöntää, että hetken aikaa epäilin mielenterveyteni tilaa kun ensimmäisen kerran vilkaisin huipulta alas, mutta eipä siinä muu auttanut kun hiljentää järjen ääni ja ponkaista menemään. Ja voi pojat mikä fiilis! Oli ihan pakko hypätä vielä uudestaankin :) Juuri nyt en keksi mitään parempaa, kuin lämmin hiekka varpaiden välissä ja suolavesi hiuksissa.. (No glögi olis aika kova sana, mutta ihan kaikkea ei kai voi saada). 

Halong Baysta palattuani hyppäsin samoin tein yöjunaan kohti Huen kaupunkia. Päätin elää rohkeasti (ja säästäväisesti) ja ostin lipun istumapaikalle. Alkumatka menikin ihan mukavadti, mutta sitten vierustoverina istunut vanhempi rouvashenkilö päätti rullata auki bambumattonsa jakäydä nukkumaan jalkatilaan. Omaan käyttööni jäi siis varsin ruhtinaallisesti penkkitilaa, mutta ei mitään kunnon paikkaa jaloille, se siitä nukkumisesta siis taas. Huomattavasti parempi vaihtoehto tämä kuitenkin, kun edellinen yöjunavierustoveri Kiinassa. 

Hueen päästyäni aloin samantien metsästämään bussia Hoi Aniin, ja tänne saavuin juuri hetki sitten. Takana taas reilu vuorokausi junassa ja busseissa ja kolme enemmän tai vähemmän kukuttua yötä, joten veikkaan että uni maistuu jahka tästä pääni tyynyyn kallistan.

Loppukevennyksenä vielä muutama kuva kiinalaisten vessoista. Siellä länsimaiset wc-istuimet ovat todella harvinaisia, joten selkeät käyttöohjeet on tarpeen.

Tästä kappaleesta oli vissiin käyttöohjeet kadonneet

Amerikkalainen seuralaiseni ei ihan allekirjoittanut tätä väittämää