In love with Cambodia

Vietnamin sateet vaihtuivat Kambodžan polttavaan aurinkoon ja passi on taas muutamaa leimaa värikkäämpi. Vietnam on yksi suosikkimaistani (mm. toistaiseksi ainoa maa, johon olen palannut), mutta jotain Kambodžasta kertonee se, että pidän tästä vielä Vietnamiakin enemmän. Kambodžan viehätysvoima perustunee osittain siihen, että kehitys ei ole vielä ehtinyt "pilata" alkuperäistä Kambodžaa. Pääkaupunki Pnom Penhissä näkyy jo niin kutsutun kehityksen merkit, ja muutama rakennushirvitys pilaa jo taivaanrantaa. Ja lisää taitaa valitettavasti olla tulossa... 

Vietnamin vierailu jäi valittetavan lyhyeksi, sillä aikaa oli passissa vain kaksi viikkoa. Meidän pohjoismaalaisten iloksi emme tarvitse viisumia Vietnamiin, jos vietämme maassa korkeintaan kaksi viikkoa. Alkuperäinen tarkoitus oli hankkia viisumi siitä huolimatta ja kulkea rannikkoa pitkin koko matka etelään, mutta Pekingissä Vietnamin lähetystössä käydessäni 60 euron hinta 30 vuorokauden viisumista tuntui kuitenkin turhan suolaiselta, joten päätin tyytyä ilmaiseen kahteen viikkoon. Kävin Etelä-Vietnamissa muutama vuosi sitten, joten ei niin paljoa harmita vaikka se jäi tällä kerralla väliin. Saattaapi olla, että palaan sinne vielä toiseksi kahdeksi viikoksi Kambodžan jälkeen, jos siltä tuntuu.

Koska halusin siirtyä Pohjois-Vietnamista Kambodžaan ilman turhaa kierrosta etelän kautta, päätin ylittää rajan pohjoisimmasta mahdollisesta kohdasta. Lähellä Laosin rajaa sijaitsee syrjäinen Le Thanh - O'Yadaw -raja-asema ja sinne päätin siis suunnata. Raja-asema on todella hiljainen, eikä juurikaan ulkomaalaisten käytössä. Jotain kertonee sekin, että yrittäessäni selvittää mahdollisuutta ylittää raja kyseisestä kohtaa, väittivät paikalliset ettei sellaista raja-asemaa ole olemassakaan ja reppureissaajia täynnä olevan hostellin henkilökuntakin totesi, että etelään on tytön mentävä jos rajan yli mielii. 

Hieman tavallista hulppeampi hostelli

Päätin kuitenkin kokeilla onneani ja hankin ensin kyydin Hoi Anista Da Nangiin, josta toivoin löytäväni yöbussin Pleikuun, mikä on lähin kaupunki rajaa, minne bussilla pääsee. Bussiaseman sijaan löysin kohtuuhintaisen kyydin Da Nangin rautatieasemalle. Autossa ei ollut lisäkseni muita matkustajia, joten päätin yrittää suostutella kuljettajan viemään minut rautatieaseman sijaan suoraan bussiasemalle. Kuljettajan englanninkielentaito  rajoittui kuitenkin kouralliseen sanoja, joten ei ollut pienintäkään aavistusta ymmärsikö hän ollenkaan, mitä yritin saada sanottua. Lopulta Da Nangin kaupunkiin päästyämme hän alkoi kuitenkin yhtäkkiä tööttäämään julmetusti (Vietnamissa tosin tööttä on muutenkin yleensä suuremman osan ajasta äänessä kuin hiljaa) ja pysäytti keltaisen paikallisbussin kiilaamalla automme puoliksi sen eteen. Seuraavaksi hän ryntäsi autosta ulos, kiskoi minut kamppeineni kadun varteen molottaen samalla hurjasti jotain bussin rahastajalle. Tämän seurauksena bussin rahastaja kiskoi minut siinä vaiheessa jo liikkuvan bussin ovesta sisään ja paikallisilla oli taas kerran kovasti hauskaa kun pöllämystynyt turisti koitti päästä kärryille siitä mitäköhän juuri tapahtui ja mitä seuraavaksi. Täydehkössä bussissa järjestettiin kuitenkin eksyneelle istumapaikka ja tiiviin tuijotuksen ja hihityksen kohteena jatkoin matkaa, joka onnekseni päätyi kuin päätyikin linja-autoasemalle. Bussista ulos hypättyäni eräs ystävällinen ujo nuorimies tuli vielä kysymään minne olen matkalla ja vei minut oikeaan rakennukseen, oikealle tiskille, tulkkasi lipun oikeaan bussiin oikeaan aikaan ja lähtiessään vielä huikkasi perään että "you are so pretty". Olisipa tämmöisiä meillä Suomessakin.. :)

On sitä huonompiakin tapoja odotella bussia 

Googlen kertoman mukaan rajan ylitys vaatii Pleikuun pääsemisen jälkeen jos minkänäköistä kikkailua ja vääntöä minibussien, moottoripyörätaksien, ylihinnoiteltujen viisumien sun muiden rahastusyritysten suhteen. Pleikussa bussiin hypätessäni olin siis henkisesti valmistautunut pitkään rykäisyyn kaikkine mahdollisine ja mahdottomine ongelmineen ennen kuin seuraavan kerran pääni tyynyyn painaisin. Kun bussissa sitten viereiseen punkkaan kiipesi yllättäen toinen länkkäri ja selvisi vielä, että molemmilla on suuntana Kambodža, olin enemmän kuin riemuissani (meinasin heittää voltin, mutta en osaa, ja yläpunkassa on kattokin aika lähellä). Päätimme siis liittoutua ja taistella yhdessä tiemme läpi odottavien vaikeuksien. Olimme molemmat laatineet vaihtoehtoisia sotasuunnitelmia rajalle selvitäksemme ja aamulla Pleikuun saapuessamme "hyvin levänneinä" täynnä taisteluhenkeä. Suureksi yllätykseksemme bussiasemalta löytyi kuitenkin varsin kohtuuhintainen minibussi suoraan rajan yli ja aina Ban Lungin kaupunkiin asti. Tästä ei Google tai Lonely Planet tienneet hölkäsen pöläystä. Matka meni siis oikein mukavasti, joskin tiiviissä tunnelmassa, eikä rajallakaan ollut ongelmia. Viisumi järjestyi rajalla nopeasti, joskin Kambodžan puolella tarvittiin passiin ja viisumiin yhteensä 14 eri leimaa (oli ihan pakko laskea, niin huvittava toimitus se oli) ennen kuin raja sopi ylittää. Kaiken kaikkiaan koko matka meni ennakko-odotuksiin nähden niin kivuitta ja ongelmitta, että olin melkein pettynyt! : D 

Raja-asema. Ei tarvinnut paljoa jonotella.

Taistelutoverina rajan ylityksessä ollut espanjalainen paljastui muutenkin aivan loistavaksi matkaseuraksi, joten päätimme jatkaa yhteistä taivalta vielä perille päästyämmekin. Ban Lungissa vuokrasimme polkupyörät ja lähdimme läheiselle meteoriitin tekemälle järvelle uimaan ja huuhtelemaan matkan pölyt. Maisemat olivat upeat, vesi lämmintä, turisteja vain kourallinen ja auringonlasku todella kaunis. Seuraavana päivänä vuorossa oli moottoripyörän vuokraus ja kolmen vesiputouksen metsästys. Yhden vesiputouksen alla olevalle kalliolle pystyi kiipeämään, eikä tämä "hierova suihku" ollut ihan sieltä hellimmästä päästä. Paikka oli aivan hillitön, eikä ristin sielua missään. Liaaneitakin olisi putouksesta löytynyt Tarzan-leikkiin, mutta sisäinen Janeni ei kuitenkaan ihan saanut yliotetta itsesuojeluvaistosta. Laskeutuminen kalliolta alas olikin sitten huomattavasti vaikeampaa kuin ylös kiipeäminen. Liukastellessani alas kalliolta veden hakatessa täydellä voimalla niskaan, tehdessä samalla silmien auki pitämisestä lähes mahdottonta,mietin hiljaa mielessäni mahtaako vakuutukseni kattaa vesiputouksissa kiipeilyn, vaikka vaaralliset lajit siihen sisällytinkin... Alas kuitenkin selvittiin muutamalla naarmulla ja yhdellä kunnon mustelmalla ja matka jatkui tutkimaan loppuja putouksia. 

Uimaan!

Ban Lungin jälkeen vuorossa oli Mekongin varrella sijaitseva Kratie, joka on kuuluisa harvinaisista makeanveden delfiineistään. Arvioiden mukaan näitä delfiineitä on joessa jäljellä enää noin 70, joten suhtauduin aika varauksella niiden bongaamiseen. Aamukuudelta olimme kuitenkin sisseinä aamiaisella ja valmiina päräyttämään moottoripyörällä kaupungin ulkopuolelle, jossa venekyytejä delfiinijahtiin on tarjolla. Eikä tarvinnut pettyä, siellähän niitä polski useampia! iPhonen kameran kapasiteetti ei valitettavasti riittänyt kovin kummoisiin mestariotoksiin, joten jokainen saa ihan itse omin pikkukätösin googlettaa kuvia näistä vekkuleista, jos kiinnostusta riittää. Vietimme lähes koko päivän ajellen ympäri syrjäkyliä ja kävimme muun muassa uimassa autiolla hiekkarannalla jonkin Mekongiin laskevan sivuhaaran varrella. Paikallisten ihmettelystä päätellen valkonaamat eivät tainneet olla ihan jokaviikkoinen näky. Illalla kävimme vielä uudella veneajelulla katsomassa lisää delfiinejä ja ihailemassa auringonlaskua Mekongilla. Pitkin pölyisiä syrjäteitä viilettäessäni lehmiä ja nauravia lapsia väistellen olin taas kerran niin onnellinen siitä, että olen täällä ja että olen valinnut oikein, että melkein pyörrytti.  Kunpa tätä oloa voisi pullottaa pahan päivän varalle...

Bensa-asema

Auringonlasku Mekongilla

Nyt on vuorossa pääkaupunki Phnom Penh ja aina yhtä vaikea päätös siitä, mihin suuntaan sitä seuraavaksi rinkkansa raahaisi.