Life begins at the end of your comfort zone

Matkaa on takana nyt reilu kuukausi ja uskomattomalla vauhdilla on aika mennyt. Ja uskomattoman paljon voi yhteen kuukauteen mahtua. Hetkeäkään en ole joutunut lähtöpäätöstä katumaan. Päinvastoin, toisinaan kylmät väreet juoksevat selkää pitkin kun pysähdyn ajattelemaan mahdollisuutta, että olisin jäänyt. Että olisin tyytynyt, jäänyt mukavuusalueelle.

Ensimmäisellä viikolla lähtöni jälkeen, seistessäni keskellä Punaista toria, huomasin kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Tilanne ja tunne oli täysin epätodellinen; siellä minä seisoin, keskellä Venäjää, ypöyksin, sekopäisten japanilaisturistien seassa ja olin niin pohjattoman onnellinen. Olen ylittänyt ja yllättänyt itseni niin monta kertaa tämän viimeisen kuukauden aikana, etten olisi edes arvannut mahdolliseksi.

Takana on elämäni onnellisin vuosi, en siis ole pakomatkalla tai etsimässä suurta onnea. Päätin ottaa onnen mukaani, näyttää sille maailmaa ja pitää siitä erinomaisen hyvää huolta. Joskus elämään tupsahtaa ihmisiä, jotka käyvät vain pikavisiitillä, mutta käydessään kuitenkin muuttavat peruuttamattomasti jotain olennaista. Tai ehkä he vain auttavat näkemään asiat oikeassa valossa ja oivaltamaan jotain sellaista, joka on koko ajan vain odottanut oikeaa hetkeä tullakseen oivalletuksi. Eräälle tällaiselle ihmiselle olen enemmän kuin kiitollinen; hän kävi viime syksynä muistuttamassa siitä, miltä tuntuvat perhoset vatsanpohjassa, ja että haaveet täytyy toteuttaa silloin, kun siihen on tilaisuus. Elämä on mahdollisuuksia pullollaan, ne täytyy vain nähdä ja niihin täytyy uskaltaa tarttua. Joitain ovia täytyy sulkea, jotta toiset aukeaisivat, eikä se aina ole helppoa. Toisinaan se kuitenkin kannattaa.

Kuten ehkä huomata saattaa, Mongoliassa on ollut aikaa miettiä syntyjä syviä. Huomenna on kuitenkin aika pakata kimpsut ja kampsut ja hypätä seuraavaan junaan kohti Kiinaa ja uusia tuulia (tai saastepilviä). Tällä hetkellä jokainen aamu on uusi seikkailu ja tämä tyttö ottaa siitä kaiken ilon irti!