Terveiset Kiinasta!

Nyt on Mongolian tomut karistettu jaloista ja Kiinan valloitus hyvässä vauhdissa. Jotta asiat eivät kävisi liian mutkattomiksi, päätin skipata suoran junan Ulaanbatorista Pekingiin ja suorittaa matkan paikalliseen tyyliin. Kamelilla ei sentään tarvinnut matkaa taittaa, vaan kulkuvälineeksi valiintui paikallisjuna rajakaupunki Zamyyn-Udeen. Kyseessä oli myös viimeinen mahdollisuus viettää yö plastkartnyssa, sillä Kiinan puolella ei sellaisia enää tunneta.

Zamyyn-Udeen juna saapui seitsemän aikaa aamulla ja seuraavana ohjelmanumerossa oli sopivan kyydin löytäminen rajan toiselle puolelle Kiinan Erlianiin. Rajaa ei ole mahdollista ylittää jalan, vaan se on aina tehtävä auton kyydissä. Tästä johtuen juna-asemalla onkin liuta kyydin tarjoajia odottamassa, ja melkoinen torimeininki kyydintarjoajien ja -tarvitsijoiden kohdatessa. Lopulta kohtuullinen hinta saatiin sovittua ja matka kohti raja-asemaa saattoi jatkua. Kulkupeli ei sitten ollutkaan ihan mikään peruskaara, vaan ehkä rähjäisin ikinä näkemäni jeeppi. Sää ulkona oli hyytävä ja tuuli jälleen kerran aivan mahdoton. Koska autossa ei ollut kuin rättikatto ja ovien ympärillä sentin raot, tuuli puhalsi suoraan sisälle ja pian autossa oli enemmän hiekkaa kuin Gobissa konsanaan. Kun puolisen tuntia oli autossa värjötelty, oli kaikki rinkoista silmäripsiin kuorrutettu hiekkakerroksella ja kokovartalokohme hankittu. Ja sitä hiekkaa löytyy vielä näin kahden päivän jälkeenkin varsin yllättävistä paikoista.

Rajajonon edetessä selvisi syy jeepin kyseenalaiseen kuntoonkin. Portille saavuttaessa sivusta yritti kiilata toinen auto ohitsemme, mutta kuski ei antanut tuumaakaan periksi. Loppujen lopuksi olimme kaksi autoa rinnakkain jumissa portin välissä, ja molempien autojen kuljettavat vain painavat lisää kaasua ja tuijottavat tuimana toisiaan ikkunan läpi. Olo alkoi olla kuin törmäilyautoradalla konsanaan kun takana oleva auto päättyi osallistua soppaan törmäilemällä tasaisella tahdilla takapuskuriin ja tööttäämällä torvea minkä kerkeää. Loppujen lopuksi taistelu päätyi kuitenkin meidän voitoksemme ja selvisimme ensimmäisenä portista läpi. Voiton merkitys jäi kuitenkin hieman laimeaksi, sillä jeepin maksiminopeus oli ehkä noin 40km/h ja seuraavalla suoralla muut autot painoivat taas ohi oikealta ja vasemmalta. Törmäilyautoilu taitaa olla rajanylitysbisnestä harrastavien yleinen hupi, sillä myöhemmin jonossa kuskimme esitteli myhäillen jeeppinsä uutta varsin mojovaa lommoa muille kuskeille, ja kaikilla näytti olevan kovasti hauskaa.

Kaikenkaikkiaan rajan ylitykseen meni noin kolme ja puoli tuntia ja oli kyllä melkoisen extreme kokemus. Erlianissa oli sitten jo tuuriakin matkassa, sillä bussi Jinningiin oli juuri lähdössä ja sopivasti kaksi paikkaa vielä jäljellä. Juosten siis suoraan lähdössä olevaan bussiin, ja matka pääsi jatkumaan. Jinningissä oli vielä edessä yksi bussin vaihto ennen määränpää Datongia. Kokonaisuudessaan matkaan Ulaanbatorista Datongiin kului melkein 30 tuntia, ja perillä oli aikasta nälkäinen ja uupunut matkalainen. Koska kello oli jo yli yhdeksän illalla perille päästessä, ei muita aukiolevia ruokapaikkoja äkkiseltään enää löytynyt, kuin McDonald's. Tyhjän vatsan komento oli kuitenkin sen verran tiukka, että ei auttanut muu kuin nöyrtyä ja nauttia ensimäinen kiinalainen ateria hampurilaisen muodossa. Ja pakkohan se on myöntää, että olihan se ihan syntisen hyvää, kun koko päivän aiempi ravitsemus koostui omenasta ja muutamasta keksistä.

Toistaiseksi ei ole tämän nörtin kyvyt vielä riittäneet siihen, että saisin proxyn toimimaan, joten Facebook-hiljaisuus jatkuu toistaiseksi. Samoin blogien kommenttien julkaisu odottaa parempaa aikaa, ovat kiinalaiset nimittäin näköjään sitä mieltä että Bloggerkin on epäilyttävää viestintää ja estolistalle sen päräyttäneet, blogipäivitykset siis toistaiseksi välikäden kautta. Täältä tähän, nyt kutsuu vähän perinteisempi kiinalainen keittiö!

Life begins at the end of your comfort zone

Matkaa on takana nyt reilu kuukausi ja uskomattomalla vauhdilla on aika mennyt. Ja uskomattoman paljon voi yhteen kuukauteen mahtua. Hetkeäkään en ole joutunut lähtöpäätöstä katumaan. Päinvastoin, toisinaan kylmät väreet juoksevat selkää pitkin kun pysähdyn ajattelemaan mahdollisuutta, että olisin jäänyt. Että olisin tyytynyt, jäänyt mukavuusalueelle.

Ensimmäisellä viikolla lähtöni jälkeen, seistessäni keskellä Punaista toria, huomasin kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Tilanne ja tunne oli täysin epätodellinen; siellä minä seisoin, keskellä Venäjää, ypöyksin, sekopäisten japanilaisturistien seassa ja olin niin pohjattoman onnellinen. Olen ylittänyt ja yllättänyt itseni niin monta kertaa tämän viimeisen kuukauden aikana, etten olisi edes arvannut mahdolliseksi.

Takana on elämäni onnellisin vuosi, en siis ole pakomatkalla tai etsimässä suurta onnea. Päätin ottaa onnen mukaani, näyttää sille maailmaa ja pitää siitä erinomaisen hyvää huolta. Joskus elämään tupsahtaa ihmisiä, jotka käyvät vain pikavisiitillä, mutta käydessään kuitenkin muuttavat peruuttamattomasti jotain olennaista. Tai ehkä he vain auttavat näkemään asiat oikeassa valossa ja oivaltamaan jotain sellaista, joka on koko ajan vain odottanut oikeaa hetkeä tullakseen oivalletuksi. Eräälle tällaiselle ihmiselle olen enemmän kuin kiitollinen; hän kävi viime syksynä muistuttamassa siitä, miltä tuntuvat perhoset vatsanpohjassa, ja että haaveet täytyy toteuttaa silloin, kun siihen on tilaisuus. Elämä on mahdollisuuksia pullollaan, ne täytyy vain nähdä ja niihin täytyy uskaltaa tarttua. Joitain ovia täytyy sulkea, jotta toiset aukeaisivat, eikä se aina ole helppoa. Toisinaan se kuitenkin kannattaa.

Kuten ehkä huomata saattaa, Mongoliassa on ollut aikaa miettiä syntyjä syviä. Huomenna on kuitenkin aika pakata kimpsut ja kampsut ja hypätä seuraavaan junaan kohti Kiinaa ja uusia tuulia (tai saastepilviä). Tällä hetkellä jokainen aamu on uusi seikkailu ja tämä tyttö ottaa siitä kaiken ilon irti!

Huhhei, mikä reissu! Väsynyt mutta likainen turisti on palannut Ulaanbatorin sykkeeseen. Takana noin 2080km, kuusi päivää Gobin autiomaassa ja kolme päivää Keski-Mongoliassa. Suihkuttomuuteen olin henkisesti valmistautunut, mutta vessattomuudesta ei varoittanut kukaan. Ei sillä, että posliinijumalaa tai juoksevaa vettä varsinaisesti kaipaisin, mutta jonkunmoista näkösuojaa edes johonkin suuntaan osaan tällä hetkellä todella arvostaa. Päivän vessatauko pidettiin usein keskellä ei mitään. Ja tarkoitan nyt siis todellakin keskellä ei sitten niin yhtään mitään, ei puita, mäkiä, kiviä saati pusikoita. Oppaan lisäksi seurueen ainoana naisena meinasi välillä olla huumori koetuksella, mutta kaikkeen sitä näköjään sopeutuu. Kenellekään ei kuitenkaan toivon mukaan jäänyt ainakaan pysyviä traumoja.

Päivän vessatauko

Joihinkin jurttiin kuului onneksi myös vessa

Kulkupelinä toimi vanha venäläinen armeijan pikkubussi, ja kuskinamme aivan käsittämätön pieni mies nimeltä Bataa. Heti ensimmäisenä päivänä saatiin vähän jännitystä elämään, kun julmetun paukauksen saattelemana takarenkaasta tuli entinen. Vararengas onneksi löytyi katolta ja matka pääsi pienen tauon jälkeen jatkumaan. Uutta vararengasta lähdettiin ostamaan seuraavan kylän poliisilaitokselta (jep), ja samalla kun siellä kerran oltiin, jäätiin koppalakkien seuraan lounaalle. Taisi olla ensimmäinen kerta kun poliisilaitoksen ruokalassa lounastin. Ikäänkuin ruokahalua herättämässä oli viereisellä pöydällä tuijottamassa kolme irtonaista vuohenpäätä ja muutama tyytyväisen näköinen kärpänen. Vähin äänin ne siitä siirrettiin keittiön puolelle ennen ruokamme valmistumista, ja arvoitukseksi jää mitä lihapullamme loppujen lopuksi sisälsivät. Oli mitä oli, hyvältä maistui.

Tätä ei paikattu purukumilla

Gobin valtava hiekkadyyni oli varsin vaikuttavan kokoinen hiekkalaatikko. Siirtymä jurttaleiristä sinne tapahtui luonnollisesti kameleilla, autiomaassa kun olimme. Gobissa oli useimpina päivinä melko lämmintä, ja hiekkadyyneillä jopa kuuma. Kun kaivoi varpaat kuumaan hiekkaan ja laittoi silmät kiinni pystyi melkein kuvittelemaan olevansa jo Kaakkois-Aasian auringon alla, ainoastaan valtameren pauhu puuttui.

Se kärpäsenkakka keskellä kuvaa olen minä 

Talvi yllätti autoilijat matkailijat matkalla Gobista kohti Keski-Mongoliaa. Ensin hämmästelimme  lumista maata innoissamme kuin lapset syksyllä, kunnes seuraavaksi ajoimme keskelle kunnon lumimyräkkää. Koska varsinaisia teitä täällä ei juuri ole, ainoastaan sinne tänne risteileviä uria keskellä kivikkoa ja tuoretta lunta, näkyvyys oli lähes täysi nolla. Taivas ja maa olivat yhtä harmaan vaaleaa mössöä ja ihmettelen edelleen millä ihmeen ilveellä kuskimme löysi hämärtyvässä illassa perille oikealle jurtalle. Jännäksi meinasi mennä, mutta tulipahan sekin koettua ja muodostui päivästä todellakin mieleenpainuva. Ja minä kun ovelana kuvittelin lähteneeni talvea pakoon.

Keski-Mongolian osuus huipentui ratsastaen suoritettuun päiväretkeen Mongolian suurimmalle vesiputoukselle. Aamu valkeni edellispäivän lumisateen jäljiltä aurinkoisena, mutta sitäkin kylmempänä. Veikkaisin, että mittari oli ainakin kymmenisen astetta pakkasen puolella ja tuuli oli todella ilkeä. Ei hätää kuitenkaan, apu löytyi tällä kertaa paikallisten vaatekaapilta. Turistit puettiin paikallisiin toppatamineisiin ja tennaritytölle lyötiin vielä jalkaan kunnon nahkasaappaat jalkarätteineen päivineen. Olo oli kuin huippumallilla ikään näytöslavan takahuoneessa, kun ympärillä pyöri innokkaita avustajia. Samaan aikaan kun yksi köytti takkia oikeaoppisesti kiinni, kiskoi kaksi muuta saapasta jalkaan. Kameroitakin löytyi ympäriltä kiitettävä määrä (kuten kunnon turisteilta sopii odottaa), mutta catwalk sentään sisälsi kiiltävän pinnan sijaan vaihtelevan koostumuksen hevosen-, vuohen- ja lehmänlantaa.

Ratsastus oli hauskaa kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta melkoisen pieniä ja laiskoja nämä täkäläiset hevoset ovat verrattuna suomalaisiin lajitovereihinsa, tai sitten aika tosiaan kultaa muistot. Ratsastuksen lomassa käytiin lumisotaa, selvästi paikallisten lempiharrastus, ja Gobin kahden päivän takaiset hiekkaenkelit vaihtuivat lumiversioihin.

Yöpyminen tapahtui jurtissa, mikä oli mielenkiintoinen kokemus sekin. Lisää haastetta jurttaelämään toi talvi tullessaan ja kunnon yöpakkaset viimeistelivät kokemuksen. Jurtat lämpeävät eräänlaisella kamiinalla ja polttoaineena käytetään pääasiassa lantaa. Kun katossa vielä usein on puolen neliön kokoinen reikä eikä kamiinassa mitään lämpöä varaavaa, lämpö loppuu käytännössä puolen tunnin kuluessa siitä kun tuli sammuu. Illalla jurtta siis lämmitetään melkein saunalämpöön ja loppuyö palellaan.

Moderni jurtta aurinkopaneeleineen ja lautasantenneineen

Tarjoilut jurtissa olivat varsin mielenkiintoisia, kokeiltua tuli muun muassa käyttämällä valmistettua hevosenmaitoa, kamelinmaitojogurttia (ihan parasta ikinä!), jakinmaidosta tehtyä voita, ja sekä hevosen- että jakinmaidosta valmistettua vodkaa.

Hevosenmaitosäiliö

Vodkan valmistus meneillään

Tämän päivän paras kokemus oli ehdottomasti kuuma suihku. Ja taisi olla paras suihku ikinä! Pesin hiuksetkin varmuuden vuoksi kolmeen kertaan. Lähtöpäivän aamuna suihkusta tuli ainoastaan jääkylmää vettä, tiedä sitten oliko sen tarkoitus karaista ennen todellista koetusta vai mitä, mutta hieman olin huolissani tänään suihkuun painellessani. Lämmintä vettä onneksi kuitenkin riitti, ja nyt on olo kuin uudestisyntyneellä. Seuraavaksi nauttimaan koko yön jatkuvasta lämmöstä, huomenna sitten kohti uusia haasteita.

Terveiset Mongoliasta!

Junamatkustus sai hetkeksi väistyä ja matka Mongoliaan ja Ulaanbatoriin taittui vaihteeksi bussilla. Matka kesti noin 12 tuntia ja täytyy sanoa että täkäläisiä busseja ei todellakaan ole suunniteltu puoltatoista metriä pidemmille matkustajille. Kahdentoista tunnin aikana sitä kerkeää ihminen vääntämään itsensä mitä mielikuvituksellisimpiin solmuihin  yrittäessään löytää siedettävää asentoa. Junan vaihtaminen bussiin lyhensi matka-aikaa tällä kertaa kuitenkin puoleen ja hintakin oli halvempi, joten valinta ei ollut vaikea. Perille päästiin ja matkalla saatiin jo hieman ensimakua maisemista. Ulaanbator on yli miljoonan asukkaan kaupunki, mutta muualla ei sitten juuri mitään olekaan. Lehmiä, lampaita, hevosia ja muutamia yksinäisiä jurttia lukuunottamatta aika autiota on.

 Muutama päivä on vietetty nyt kaupunkiin tutustuen ja kunnon turistien tapaan kameran linssin läpi paikallista menoa ihmetellen. 

Ulaanbatarin katuja tutkiskellessamme bongasimme sattumalta mainoksen tapahtumasta, jossa oli ainakin kuvasta päätellen luvassa jonkinmoisia lentäviä paperilyhtyjä. Nappasimme mainoksesta kuvan ja näytimme sen hostellin emännälle. Suuntaohjeet saatuamme päätimme lähteä katsomaan mitä paikanpäältä oikein löytyy. Paljastui, että kyseessä oli buddhalainen juhlapäivä ja paikalla melkoisesti porukkaa. Ei siis muuta kuin sekaan vaan! Koko paikallinen stadium oli täynnä tulia ja kovaäänisistä kaikui munkkien etualan lavalla hymisemät rukoukset. Tunnelma oli aivan upea, ja kun paperilyhdyt lopulta lähetettiin matkaan, taivas täyttyi erivärisistä leijailevista valopisteistä. Näkymä oli lumoavan kaunis. Lyhtyjen sytyttäminen ja onnistunut matkaansaattaminen vei ollut tehtävä aivan helpoimmasta päästä ja vaati hieman harjoittelua, mutta onneksi paikalliset auttoivat ensikertalaisia. Kaikenkaikkiaan melkoinen onnenpotku että satuimme mainoksen tapahtumasta huomaamaan ja vielä oikeana päivänä kaupungissa olemaan.

Seuraavaksi vuorossa on vaatevarastojen täydentäminen simällä pitäen tulevaa reilun viikon retkeä Keski-Mongoliaan ja Gobin autiomaahan. Lauantaina oli teepaitakeli iltaan asti, mutta luvassa on lunta ja pakkasia.

Olkhon kuvina

Babuska

Kylän ainoa liikennemerkki. Onhan se hyvä olla suojatie, vaikka lehmiä taisi olla liikkeellä enemmän kuin autoja.

 

 

 

Khuzir, Main Street

Lake Baikal ja Olkhon

Jiihaa, takaisin sivistyksen ja juoksevan veden parissa. Maisemat Baikalilla ja Olkhonilla olivat mykistävän kauniita, mutta olihan siellä nyt kylmä kuin Siperiassa ikään! Jos Olkhonille mielii, suosittelen hieman kesäisempää ajankohtaa. Sesongin ollessa jo ohi, useimmat paikat saarella olivat kiinni ja itse kylä oli aika nopeasti koluttu. Turisti-infokin oli kiinni, koska sen pitäjä oli päättänyt juhlistaa syntymäpäiväänsä. Reissun parasta antia oli ehdottomasti päiväretki saaren pohjoisosaan, huolimatta siitä että vuorotellen taivaalta tuli vettä, räntää ja rakeita. Retken kruunasi  todellakin keskellä ei yhtään mitään nauttittu nuotiolla valmistettu Omul-kalaleitto.

Edellisenä iltana ennen Olkhonille lähtöä tutustuin hostellissa hollantilaiseen Annekeen, joka oli sattumalta ostanut lipun samaan autoon Olkhonille ja vielä majoituksenkin samassa paikassa. Majoituimme babuska Ninan luona melkoisen alkeellisissa oloissa ilman vettä tai muita mukavuuksia. Niin parasta! Huoneemme lämpesi puulämmityksellä, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että iltaisin oli hiki, ja aamuisin hampaat kalisi. Paikka oli mitä viehättävin ja babuska itse aivan mainio tapaus.

Matkalla saarelle seuraamme liittyi vielä eräs saksalainen, ja paletti oli valmis. Anneken tapaaminen oli todellinen lottovoitto, sillä yksin saarella olisi saattanut aika tulla pitkäksi. Saaren pohjoispäähän tehdyn reissun päätteeksi keräsimme kaikki löytämämme matkalaiset kuuluisan Nikita's Guesthousen ruokalasta ja lähdimme saaren ainoaan aukiolevaan kuppilaan odottelemaan päivällisaikaa. Paikalla sattui olemaan jokseenkin hilpeä paikallinen seurue, joka oli kuitenkin ehtinyt tyhjentämään jääkaapin viimeistä olutta myöden (kello oli noin neljä sunnuntai-iltapäivällä) ja meno oli sen mukaista. Rouva baaritiskin takana ei kuitenkaan ollut asiasta moksiskaan, vaan kehotti meitä käymään läheisessä kaupassa ostamassa omat juomat, ja tulemaan sitten takaisin. Keräsimme siis kolehdin kasaan ja lähetimme hollantilaisen matkaan. Kun seuraavan kerran yritimme lähettää juoma-agenttia kauppareissulle, oli ulko-ovi kuitenkin tiukasti säpisssä. Yrittäessämme avata ovea tiskin takaa alkoi kuulua kovaääninen Njet, njet! -huuto ja perään pitkä molotus paikallisella kielellä. Saksalaisvahvistuksemme puhui onneksi riittävän hyvää venäjää ymmärtääkseen mistä oli kyse. Käänös kiihkeälle molotukselle oli "No, no! Don't let the bad guys in!". Ja totta tosiaan, oven takana oli pysäköitynä auto täynnä epämääräisen näköisiä heppuja, jotka kävivät vähän väliä kiskomassa oven ripaa ja yrittämässä sisälle (liekö ollut Olkhonin mafia liikkellä). Koska ovea ei uskallettu avata, ohjattiin agenttimme takaoven kautta markettiin vievälle kujalle juomaostoksia tekemään. Että näin Siperialaisessa baarissa :D

Mutta nyt täytyy taas kiiruhtaa, seuraava juna odottaa. Vuorossa Ulan-Ude! Lisää kuvia Olkhonilta huomenna.