Machu Picchu

Oioioi! Takana neljän päivän Jungle Trail, huipennuksena kerrassaan upea Machu Picchu. Reissun ensimmäisen päivä alkoi bussikyydillä Abra Malgaan ja edessä oli alamäkipyöräily kohti Santa Mariaa, korkeuseroa kolmisen kilometriä.  Pyörän jarrujen toimivuus tuli testattua huolella ennen koitokseen ryhtymistä ja varusteet olivat onneksi  muutenkin varsin kelvolliset. Matkan pituudesta ei ole harmainta hajua, mutta alamäkeä riitti noin kolmeksi tunniksi ja vauhti oli sen verran reipas, että varsinkin alkumatkasta meinasi hirvittää. Hetken totuttelun jälkeen jarrukäsi alkoi  rentoutumaan ja mutkiin uskalsi päästellä yhä railakkaammin.

Valmiina koitokseen

Puolenvälin stopin jälkeen ratkesikin sitten vaihteeksi taivas ja vettä tuli niskaan jälleen kerran niin että tuntui. Kastuminen itsessään ei ollut ongelma, mutta näkyvyys katosi samaa tietä kuivien kalsareiden kanssa. Loppumatkasta yritin lähinnä seurata jossain edessä häilyvää oranssia läiskää, joka oli oppaamme sadeviitta. Jossain vaiheessa vauhdin hurma vei voiton, märät sukat unohtuivat ja puolisokeana tuli viipotettua neulansilmästä seuraavaan, kunnes lopulta litimärkänä, mutta onnesta soikeana, koitti tämän hauskuuden päätepiste. Homman päätteeksi kaadoin valehtelematta ainakin desin vettä kumpaisestakin kengästä. Samaan aikaan sade loppui kuin taikaiskusta ja hetken päästä aurinko armas paistoikin jo taas täydeltä terältä.

Puolivälissä, vielä kuivana

Jotta homma ei kävisi tylsäksi, iltapäivän ohjelmassa oli ensimmäinen kosketus koskenlaskentaan. Ja moskiittoihin. Ei muuta, kuin pelastusliivit päälle, kypärä päähän, mela kouraan ja pikaisen perusohjeistuksen jälkeen kohti tyrskyjä. Vaikka kosket olivat melko maltillisia, pääsi hommassa silti tekemisen makuun. Ja armoton nälkä jäi oppia lisää!


Toinen päivä kului vaelluksen merkeissä, kahdeksan tunnin tarpominen Santa Marian kaupungista Santa Teresaan oli kuuma ja hikinen, mutta erittäin antoista. Perille saavuttuamme "palkintona" odotti kuumat lähteet ja väsyneet lihakset saivat ansaitsemansa rentoutuksen kuumassa vedessä pullikoidessa. Tämäkään päivä ei päättynyt sateetta, mutta tällä kertaa sade tuli kuin tilauksesta. Kuuman lähdeveden ja kasvoja piiskaavan kylmän sateen yhdistelmä oli taivaallinen, kaiken kruunasi hämärtyvällä taivaalla risteilevät salamat ja ukkosen pauhu vuorien välissä.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli Etelä-Amerikan korkein zip-line. Korkein kaapeli kulkee noin 150 metrin korkeudessa ja pituutta kuudelle kaapelille tulee yhteensä 2,5 kilometriä. Ensimmäiset kaapelilliset menivät totuttelun ja maisemien ihailun merkeissä, mutta myöhemmin päästiin kokeilemaan myös vähän mielikuvituksellisempia tyylejä. Vuoronsa saivat muun muassa spiderman ja superman. Varsinkin spiderman-kokeilun jälkeen oli kyllä hiukset pystyssä, muutenkin kuin painovoiman johdosta. Kiitäessä täyttä vauhtia pää alaspäin alla siintävän laakson yli kerkesi mielessä käymään kerran jos toisenkin ajatus, että ihan pöpipääkö sitä taas olen.. mutta voi pojat mikä fiilis!! Loppupäivä kuluikin sitten perinteisemmissä merkeissä kohti Aguas Calientesin kaupunkia patikoidessa ja moskiittoja hätistellessä.

Viimeisenä päivänä olikin sitten vuorossa loppuhuimennus, eli itse Machu Picchu. En odottanut paikalta mitään aivan mahdottomia, sillä yleensä nuo "pakolliset" nähtävyydet ovat kyllä upeita, mutta jo etukäteen hieman pilalle hehkutettuja. Useimmiten suurimman vaikutuksen itseeni tekevät pienet, satunnaiset ihmeet, joihin matkalla odottamattaan törmää.

Päivä alkoi rapsakasti kellon pirahdukseen aamuneljältä ja kapuaminen Aguas Calientesista ylös kohti Machu Picchua alkoi puoli tuntia myöhemmin. Auringonnousu kaupungin ylle jäi kuitenkin kaukaiseksi haaveeksi, sillä aamu oli pilvinen ja kiipeämisen aiheuttamat hikikarpalot vaihtuivat pian kaatosateeseen. Mieleen kerkesi hiipiä jo pieni pelko, että näinkö tässä nyt sitten kävi, Machu Picchun ihmeet jäävät pilviverhon piiloon. Mutta huoli jäi onneksi aiheettomaksi, muutaman tunnin kuluttua pilviverho alkoi raottua ja mystinen inkakaupunki paljasti koko upeutensa.

Pilviverhon hälvetessä

 
            


Machu Picchu itsessäänkin on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, mutta kohokohdaksi  muodostui kuitenkin ehdottomasti itseeni suurimman vaikutuksen tehnyt kiipeäminen Machu Picchu -vuorelle ja huikeat näkymät sieltä Machu Picchun kaupunkiin ja sitä ympäröiville vuorille. Etäisyyden päästä kaupungista saa aivan eri kuvan kuin läheltä katsoessa. Lähietäisyydellä huomio kiinnittyy yksityiskohtiin, mutta käsityksen mittasuhteista ja koko paikan mielettömyydestä saa vasta, kun ottaa hieman lisää etäisyyttä.

Siellä se pilkottaa, Machu Picchu!

Machu Picchun jälkeen tie toi taas takaisin Limaan ja vuorossa on pieni varikkopysähdys ennen uusia seikkailuja.