Darwinin jalanjäljissä

Terkut täältä Galapagoksen ihmeiden ääreltä! Menee se joulunaika näinkin, vaikka vähän haikein mielin mietinkin glögiä, kinkkua, perhettä ja lunta. Mutta yhtään ei ole ikävä lokakuusta asti soivia joululauluja,  sitä jumalatonta hössötystä ja ostoshysteriaa. Ja kuten kohta kolmevuotias kummityttönikin tiesi, joulupukki ei löydä Galapagokselle.

Tämä kaveri seurueineen tuli vastaan matkalla aamupalaostoksille

(Paparazzeihin kyllästynyt..?) Blue-Footed Booby

Tortoise Spa

Tästä etapista tuli pieni syrjähyppy budjettiamatkailuun, sillä halpaa Galapagoksesta ei saa tekemälläkään, ja suurin osa reppureissaaajista jättääkiin sen suosiolla väliin. Onnistuin kuitenkin metsästämään varsin "edulliset" lennot, muuta keinoa kuin lentäminen tänne pääsemiseen ei oikein olekaan. Suunnitelmana oli tutustua saariin vesiltä käsin ja buukata paikka risteilylle. En varannut mitään etukäteen, vaan heti kentältä selvittyäni ja kelvollisen hostellin löydettyäni lähdin metsästämään viime hetken paikkaa risteilylle. Sopiva laiva löytyikin yllättävän helposti ja myöhemmin vielä selvisi, että olin onnistunut tinkaamaan reissun halvemmalla kuin kukaan muu (ja osa laivallamme olevista maksoi jopa tuplahintaa meikäläiseen verrattuna). Suosittelen siis ehdottomasti jättämään matkapäiviin sen verran pelivaraa, että varaamisen voi jättää viime tinkaan, jos suinkaan mahdollista. Ja suosittelen myös valitsemaan pienen paatin suurten risteilijöiden sijaan, reilusti edullisemman hinnan lisäksi bonuksena on kompaktin kokoinen ryhmä. Pienen porukan kanssa on huomattavasti helpompi liikkua ja kaikkiin paikkoihin ei isommilla veneillä edes pääse. Kauhulla katselin, kun muutamastakin suuremmasta veneestä rantautui kumivenearmeijallinen turisteja pällistelemään milloin mitäkin eläinpoloa. Snorklaussessioissa näyttivät pullikoivat kuin sillit suolassa, eivätkä todennäköisesti nähneet paljoa kaverin räpylöitä enempää.. Vaikka samalla hinnalla olisin päässyt jollekin isommista luksusristeilijöistä, rehellisyyden nimessä on sanottava, että en olisi vaihtanut vanhaa, pientä ja sympaattista paattiamme yhteenkään. Toki jokaiselle jotakin, oma makuni taitaa muutenkin hieman poiketa valtavirrasta :P

Vaikka tein matkasta niin budjettiystävällisen kuin mahdollista, en halua edes ajatella kauanko olisin tällä rahalla humputellut menemään esimerkiksi Kaakkois-Aasiassa. Noh, tämä toki oli tieodssa, ja joka pennin arvoinen kokemus on ehdottomasi ollut. On tullut  muun muassa snorklattua pingviinien, äärettömien leikkisien merileijonien, jättiläismäisten kilpikonnien ja vasarahaiden kanssa, ihasteltua delfiineitä, iguaaneja, lisää kilpikonnia ja merileijonia poikasineen sekä flamingoja, pelikaaneja jne, lojuttua autioilla valkoisilla hiekkarannoilla ja syötyä hyvin.

Ihan pikkkasen vaan säikähdin, kun tämä kaveri yllättäen pomppasi vedestä viereeni laiturille

Suurimman vaikutuksen meikäläiseen tekivät hait. Niitä toki näkee muuallakin kuin täällä, mutta lähitutustuminen oli itselleni ensimmäinen laatuaan. Muutamia pienehköjä yksilöitä on tullut ennenkin bongattua, mutta tämä oli jotain ihan muuta. P'äivittäiseen ohjelmaan kuului kaksi snorklausretkeä, ja haiden bongaus teki hommasta kaksinverroin mielenkiintoista. Ensin bongasin yhden yksilön ja olin että jee, hai! Sitten näkökenttään lipui toinen..ja kolmas..ja neljäs ja seuraavaksi huomasin olevani keskellä haiparvea. Vähän turhan monta kaveria ja vähän turhan lähellä omaan makuuni! Kokemuksen kruunasi vielä suoraan alapuolelle ilmestyvä viiden vasarahain poppoo. Säikähdin niin, että meinasin kakkia märkäpukuuni ja jäi lajintunnistus vähän vähälle, vasarapäät sentään olivat sen verran hölmön näköisiä, että niistä ei voinut erehtyä. Seuranani olleet haihin tottuneet etelä-afrikkalainen ja australialainenkin olivat varsin vaikuttuneita uimaseurastamme, minä en osannut päättää ollako enemmän järkyttynyt vai lumoutunut. Yritä siinä sitten selittää haiden ja krokotiilien kanssa kasvaneille, että suomalaisen kokemukset kaloista rajoittuvat lähinnä mummivainaan kanssa mato-ongella käyntiin ja kalatiskin kirjolohiin.

Meidän "risteilijä"

Välillä vähän keinutti

Kaktuksenhalaaja! (Don't try this at home! :D)

Frigate Bird

Loppuhuipennuksena vielä rutiininomaisesta muutaman tunnin pomppuisesta pikavenematkasta saarelta A saarelle B kehkeytyi yllättäen valaidenkatselureissu! Ihmettelin, miksi vene yllättäen pysähtyi ja luulin jo jonkun olevan merihädässä, kun kuulin ensimmäiset ou mai gaadit ja oh shitit kanssamatkustajien kurkotellessa horisonttiin. Mutta mitä vielä, olimme porhaltaneet yllättäen keskelle valasparvea! Ja juuri kun edellisenä päivänä ääneen totesin, että kaikkea sitä on tullut nähtyä, mutta valaaseen en ole vielä törmännyt...

DIY-Joulu

Machu Picchu

Oioioi! Takana neljän päivän Jungle Trail, huipennuksena kerrassaan upea Machu Picchu. Reissun ensimmäisen päivä alkoi bussikyydillä Abra Malgaan ja edessä oli alamäkipyöräily kohti Santa Mariaa, korkeuseroa kolmisen kilometriä.  Pyörän jarrujen toimivuus tuli testattua huolella ennen koitokseen ryhtymistä ja varusteet olivat onneksi  muutenkin varsin kelvolliset. Matkan pituudesta ei ole harmainta hajua, mutta alamäkeä riitti noin kolmeksi tunniksi ja vauhti oli sen verran reipas, että varsinkin alkumatkasta meinasi hirvittää. Hetken totuttelun jälkeen jarrukäsi alkoi  rentoutumaan ja mutkiin uskalsi päästellä yhä railakkaammin.

Valmiina koitokseen

Puolenvälin stopin jälkeen ratkesikin sitten vaihteeksi taivas ja vettä tuli niskaan jälleen kerran niin että tuntui. Kastuminen itsessään ei ollut ongelma, mutta näkyvyys katosi samaa tietä kuivien kalsareiden kanssa. Loppumatkasta yritin lähinnä seurata jossain edessä häilyvää oranssia läiskää, joka oli oppaamme sadeviitta. Jossain vaiheessa vauhdin hurma vei voiton, märät sukat unohtuivat ja puolisokeana tuli viipotettua neulansilmästä seuraavaan, kunnes lopulta litimärkänä, mutta onnesta soikeana, koitti tämän hauskuuden päätepiste. Homman päätteeksi kaadoin valehtelematta ainakin desin vettä kumpaisestakin kengästä. Samaan aikaan sade loppui kuin taikaiskusta ja hetken päästä aurinko armas paistoikin jo taas täydeltä terältä.

Puolivälissä, vielä kuivana

Jotta homma ei kävisi tylsäksi, iltapäivän ohjelmassa oli ensimmäinen kosketus koskenlaskentaan. Ja moskiittoihin. Ei muuta, kuin pelastusliivit päälle, kypärä päähän, mela kouraan ja pikaisen perusohjeistuksen jälkeen kohti tyrskyjä. Vaikka kosket olivat melko maltillisia, pääsi hommassa silti tekemisen makuun. Ja armoton nälkä jäi oppia lisää!


Toinen päivä kului vaelluksen merkeissä, kahdeksan tunnin tarpominen Santa Marian kaupungista Santa Teresaan oli kuuma ja hikinen, mutta erittäin antoista. Perille saavuttuamme "palkintona" odotti kuumat lähteet ja väsyneet lihakset saivat ansaitsemansa rentoutuksen kuumassa vedessä pullikoidessa. Tämäkään päivä ei päättynyt sateetta, mutta tällä kertaa sade tuli kuin tilauksesta. Kuuman lähdeveden ja kasvoja piiskaavan kylmän sateen yhdistelmä oli taivaallinen, kaiken kruunasi hämärtyvällä taivaalla risteilevät salamat ja ukkosen pauhu vuorien välissä.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli Etelä-Amerikan korkein zip-line. Korkein kaapeli kulkee noin 150 metrin korkeudessa ja pituutta kuudelle kaapelille tulee yhteensä 2,5 kilometriä. Ensimmäiset kaapelilliset menivät totuttelun ja maisemien ihailun merkeissä, mutta myöhemmin päästiin kokeilemaan myös vähän mielikuvituksellisempia tyylejä. Vuoronsa saivat muun muassa spiderman ja superman. Varsinkin spiderman-kokeilun jälkeen oli kyllä hiukset pystyssä, muutenkin kuin painovoiman johdosta. Kiitäessä täyttä vauhtia pää alaspäin alla siintävän laakson yli kerkesi mielessä käymään kerran jos toisenkin ajatus, että ihan pöpipääkö sitä taas olen.. mutta voi pojat mikä fiilis!! Loppupäivä kuluikin sitten perinteisemmissä merkeissä kohti Aguas Calientesin kaupunkia patikoidessa ja moskiittoja hätistellessä.

Viimeisenä päivänä olikin sitten vuorossa loppuhuimennus, eli itse Machu Picchu. En odottanut paikalta mitään aivan mahdottomia, sillä yleensä nuo "pakolliset" nähtävyydet ovat kyllä upeita, mutta jo etukäteen hieman pilalle hehkutettuja. Useimmiten suurimman vaikutuksen itseeni tekevät pienet, satunnaiset ihmeet, joihin matkalla odottamattaan törmää.

Päivä alkoi rapsakasti kellon pirahdukseen aamuneljältä ja kapuaminen Aguas Calientesista ylös kohti Machu Picchua alkoi puoli tuntia myöhemmin. Auringonnousu kaupungin ylle jäi kuitenkin kaukaiseksi haaveeksi, sillä aamu oli pilvinen ja kiipeämisen aiheuttamat hikikarpalot vaihtuivat pian kaatosateeseen. Mieleen kerkesi hiipiä jo pieni pelko, että näinkö tässä nyt sitten kävi, Machu Picchun ihmeet jäävät pilviverhon piiloon. Mutta huoli jäi onneksi aiheettomaksi, muutaman tunnin kuluttua pilviverho alkoi raottua ja mystinen inkakaupunki paljasti koko upeutensa.

Pilviverhon hälvetessä

 
            


Machu Picchu itsessäänkin on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, mutta kohokohdaksi  muodostui kuitenkin ehdottomasti itseeni suurimman vaikutuksen tehnyt kiipeäminen Machu Picchu -vuorelle ja huikeat näkymät sieltä Machu Picchun kaupunkiin ja sitä ympäröiville vuorille. Etäisyyden päästä kaupungista saa aivan eri kuvan kuin läheltä katsoessa. Lähietäisyydellä huomio kiinnittyy yksityiskohtiin, mutta käsityksen mittasuhteista ja koko paikan mielettömyydestä saa vasta, kun ottaa hieman lisää etäisyyttä.

Siellä se pilkottaa, Machu Picchu!

Machu Picchun jälkeen tie toi taas takaisin Limaan ja vuorossa on pieni varikkopysähdys ennen uusia seikkailuja.

Viidakon rinsessana

Terveiset Cuzcosta! Arequipan viikon pituinen "korkeanpaikanleiri" oli ilmeiseti ihan paikallaan, sillä suoraan Limasta saapuneet huonetoverini viettivät ensimmäiset päivänsä sängyn pohjalla viruen ja posliinijumalaa kumartaen. Cuzco sijaitsee 3400 metrissä, eli reippaasti kilometrin Arequipaa korkeammalla.

Cuzcosta matka vei muutaman päivän ihmettelyn jälkeen kohti Puerto Maldonadoa ja viidakkoa. Edessä siis neljän päivän retki tarantellojen ja machetejen maailmaan, ja minä tietysti ihan intopiukkana! Repuun välttämättömimmät ja vamos sanoi mummo viidakossa!

Ensin oli vuorossa yöbussi Cuzcosta Puerto Maldonadoon, joka toimii Tambopatan retkien lähtöpisteenä. Jo aamun valjetessa Puerto Maldonadossa alkoi vallitsevan ilmaston totuus puskemaan hikikarpaloina otsalta. Puerto Maldonadosta jatkoimme veneellä kohti viidakon syövereitä. Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli kävelyretki viidakkoon ja jos minkänäköisten kasvien ja hyönteisten ihmettelyä. Siinä oli kuulkaas kaupunkilaistyttö ihmeissään.

Rio Madre de Dios

Ensimmäisenä iltana lähdimme pimeän saavuttua kaimaanijahtiin joelle. Päiväsaikaan näitä alligaattorin sukulaisia ei juuri näe, mutta pimeällä niitä voi bongata lampun avulla. Kun lampulla osoittaa joen rantoja, punaisena kiiluvat silmät paljastavat kaimaanien sijainnin. Joskus ne myös nousevat rantatörmälle lämmittelemään. Onnistuimme bongaamaan vedestä muutamia isoja yksilöitä, ja rantatörmältä lukuisia vauvaversioita. Kovin ujoja kavereita nämä ovat kuitenkin, ja melko nopeasti pulahtavat uppeluksiin tunkeilijoiden lähestyessä.

Toisena iltana keräsimme rohkeutemme ja taskulamppumme ja lähdimme tarpomaan pitkin pilkkopimeäitä viidakkopolkuja. Voin kertoa, että viidakko ei ole se paikka, jossa haluatte suunnittelematta pimeän tullen seikkailla. Ehdottomasti vaikuttavimmiksi viidakon yöeläjiksi paljastuivat kunnioitustaherättävän kokoiset tarantellat. Ja niitä oli paljon!! Jo aikaisemmin päivällä olimme bonganneet maasta lukuisia reikiä, mutta nyt pimeän tullen, joka reiän suulla väijyi toinen toistaan suurempia ja karvaisempia tarantelloja. Kokoluokka oli suunnilleen samaa oman käteni kanssa, sormet ja jalat mukaanluettuna. Ne teistä, joilla on minkäännäköistä käsitystä suhteestani hämähäkkeihin, osaavat varmaan aavistaa kuinka pystyssä niskavillani olivat... Jostain syystä nuo maailman inhottavimmat olennot olivat samalla kuitenkin äärimmäisen kiehtovia! Niin kauan kun pysyvät poissa sisätiloista, saavat siunakseni juoksennella pitkin viidakoita.

Pink Toe

1

Siedätyshoitoa araknofoobikolle. Tämä pikkukaveri oli onneksi kuitenkin jo vainaa!

Yksi viidakon hienoimmista kokemuksista oli ehdottomasti melontaretki Madre de Dios -joella. Lähdimme veneellä kanootit perässä kohti joen yläjuoksua. Keskipäivän aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja jos en vielä maininnut, niin viidakkossa on kuuma. Aurinkorasvaa tuli levitettyä oikein huolella ja hiki virtasi. Kun vihdoin saavuimme suunnitellulle lähtöpistelle, alkoi kuulua outoa kohinaa ja suhinaa. Vilkaisu taivaanrantaan sai hymyn hetkeksi hyytymään. Koko taivaanranta oli tummanpuhuvien pilvien peitossa ja saman tien alkoi tuntua voimistuvan tuulen puhallus. Siinä vaiheessa kun pääsimme matkaan oli tuuli jo melkoinen ja suunniteltu leppoisa melontaretki alavirtaan vaihtui täydeksi työksi. Tuuli oli lopulta niin navakka, että jos hetkekikin lakkasi melomasta ja yritti ihastella lähestyvän rajuilman kauneutta , sai huomata kulkevansa jokea ylävirtaan. Ukkonen jyrisi taivaanrannassa, aallot pärskyttivät vettä silmiin niin, että näkyvyys oli välillä lähes nolla ja me taistelimme tietämme alavirtaan. Viimein saapui sade ja vettä tuli niskaan niinkuin vain sademetsässä voi tulla. Olisi ollut kuuluisa esterikin ihmeissään. Jos joku olisi ollut siellä sateen keskellä kameran kanssa ikuistamassa ilmeitä niin olisi kyllä varmaan koko Etelä-Amerikan levein hymy tallentunut filmille. Kun vihdoin saavuimme perille ja saimme kajakin hinattua rannalle oli aika pulahtaa jokeen. Ilma oli kovasta tuulesta ja kaatosateesta johtuen yllättäen todella kylmä, mutta auringon lämmittämä jokivesi tuntui lähes kuumalta! Yritin kovasti olla ajattelematta anakondia, aikaisemmin bongaamiamme kaimaaneita saati muita mukavia...

Lähtökuopissa

Onneksi tuli se aurinkorasva matkaan kuitenkin..

Jos joku ei ole sattunut kuulemaan kenkien koputtelun tärkeydestä lämpimimmillä seuduilla, niin tässäpä varoittava esimerkki. Eräänä kauniina aamuna eräs viidakkotoverini aamupalalle lähtiessään kiskoi unenpöpperössä kenkiään jalkaansa. Ensimmäinen kenkä sujahti jalkaan ongelmitta, mutta toista jalkaa kenkään tunkiessaan tunsi tämä sankari kengässä ikäänkuin jotain ylimääräistä. Sen verran oli kaveri onneksi hereillä, ettei kädellä alkanut kenkää kaivelemaan, vaan otti ja kopautti sitä lattiaa vasten. Ensimmäinen kopautus oli tulokseton, mutta seuraavan astetta voimakkaamman kopauksen seurauksena kömpi kengästä karvainen kahdeksanjalkainen ja lähti närkästyneenä vipeltämään kohti rauhallisempaa piilopaikkaa. Onni onnettomuudessa tarantella ei puraissut tunkeilevia varpaitaa. Varpaiden omistajan teorian mukaan jalan haju toimi todennäköisesti tehokkaana sedatiivina ja hämähäkki ei ihan ollut kartalla maailman menosta...

Puunhalaajan unelma

Vähän erilaiset "madot" viidakon kalaretkellä

Uusia ystäviä

Otinkohan mä vähän liian kovat vauhdit..?

Hengissä selvittiin takaisin Cuzcoon kuitenkin ja sen verran kovan vaikutuksen teki viidakon ihmeet, että pakko sinne on varmaan päästä vielä uudemman kerran jossain vaiheessa!